Antakaa rakkaat lukijat anteeksi viivat nuissa kuvissa, photarini sekoilee näemmä. Ai niin, suosittelen lukemaan mah. pimeässä, sillä suurin osa kuvista on lähes mustia :) Maukkaita lukuhetkiä! -Susiprinsessa 19:55, 22.12.2008



-Minua pelottaa, kuiskasin. Ulkona oli pilkkopimeää ja jäätävän kylmä. Syksyn viimeiset lehdet olivat jo tippuneet aikoja sitten. Linnut olivat matkustaneet etelään lämpimään: Niin myös varmaan Leakin. Ainakin toivoisin niin.


-Älä ole lapsellinen, ei täällä mitään ole, Mirella nalkutti ja jatkoi kävelemistä. Hän oli sanonut Esterellan olevan jo lähellä, mutta minusta tuntui hänen menettäneen suunnan.
-Ihan oikeasti, tiedätkö sinä missä me ollaan, tiuskaisin. Olin jo tunti sitten kyllästynyt marssimaan ympyrää. -" Palataan takaisin, tuskin kukaan tietää meidän olleen asialla. Vaikka emme kyllä tehneetkään mitään väärää. Sitä paitsi kaikkihan oli Jelenan..."
-Hei etkö voisi olla hiljaa, Mirella kivahti. -"Olen tunteja kuunnellut marmaruksiasi. Tuollaisen hienostoleidin ei kannattaisi kauheasti matkustella, kun kokoajan kaikki on pielessä. Elämä on kovaa ja kylmää, ei aina reilua sinullekkaan, hopealusikka-neidille."

-Minä... Tuo ei ole totta! Minullekkin on sattunut kurjia asioita! Kiljaisin typertyeenä. Tuollaista minun ei tarvitse sietää!

-No voi voi, eikö isi ostanut ponia kun olit viisi vai etkö saanutkaan kuuta taivaalta?

-Riittää! Riittää, henkäisin hiljaa. Mirella vaikeni ja luulin hetken hänen jatkavan.

-Äh, olemme molemmat vain nälkäisiä ja kylmissämme.
-Niin, vastasin. En halunnut jatkaa riitelemistä ja kuluttaa vähäisiä voimiamme tappelemiseen. Ehkä hän oli oikeassa.

Pysähdyimme ja katselimme paikkaa. Metsä hengitti hiljalleen ja valmistautui talven tuloon. Oravat makasivat sammalvuoteellansa ja kettu tuhisi hiljaa kannon kyljessä. Maan kolosesta kuului hiljaista sihinää: Kaiketi itse käärmeiden kuningas vaipui yöpuulle.

-Sytytän nuotion. Tuotko minulle muutaman puun? Mirella kysyi ja tuijotti öiselle taivaalle.


-Syttyihän se. Valitettavasti meillä ei ole mitään syötävää, sanoi Mirella pyyhkien hikeä otsaltaan.
Tuojotin ritisevää nuotiota ja mietin, mitä Mirella oli oikein nuoruutensa aikana kokenut. Mitä hänelle oli sattunut?
-Tiedän mitä ajattelet, hän sanoi hymyillen. -"Lapsuuteni... no...


-Et uskalla juosta näin kovaa! Räkätti nariseva pojan ääni tytölle: "-Olet likka eikä ne uskalla mitään!"

-Tuo ei ole totta! Tai siis, kyllä minä uskallan! Mirella tuhahti ja näytti hapanta naamaa pojalle.
-"Sitä paitsi Zarlec, muistan, ketä pelotti juosta viime yönä täällä."
-Ole hiljaa tai... Zarlec sanoi ja kohotti rystysensä.

-Luuletsä että mä pelkään sua? Mirella tokaisi ja nauroi arvaamatonta nauruaan. Se sai pojan yhtymään nauruun ja he kaksi hekottivat sinä päivänä vatsansa kipeiksi.


-Mitä sä teet? Töksäytti kimeä ääni Mirellan takaa.
-E-en mitään...
-Sä meikkaat? Minkä takia? Käkätti ääni uudelleen. Mirella tuijotti jalkojaan.
-Mä aattelin vaan...
-Jonkun pojan takia? Mirella sä näytät ihan hirveeltä kun meikkaat!
-Niin, mutta...
-Oikeesti nyt peset mun meikit kasvoiltas ja painut petiin!

-Kyllä isosisko, Mirella henkäisi. Isosiskonsa lähdettyä hän vielä vilkaisi peiliin. Ehkä meikkaaminen ei sopinut hänelle.


-...Ja sitten sanoin, että toki uskallan ratsastaa sonnilla ja....
-Mike hys! Se tulee! Zarlec sanoi ja tökkäsi Mirellaa mahaan.

-Mikä se? Mirellä töksäytti ja hieroi mahaansa. -Oikeesti ai vitsi..."
-Gemma. Oikeesti nyt... Zarlec tiuskaisi ja katsoi taakseen.

-Gemma! Se on hirvee pelle! Mitä sä oikeen näät siinä?

-No se laittaa itsensä niin nätiksi. Oikeesti eikö se susta näytä kivalta? Zarlec sanoi sukien hiuksiaan.
Mirellä mulkaisi Zarlecia ja lähti pois jupisten itsekseen:"Joo ja mikä mä oon..."
-Anteeksi Mike! Mä unohdin! Zarlec sanoi punaistuen ja lähti juoksemaan Mirellan perään.


-Mitä tuolla tapahtuu?
-Joku pari esittelee tanssitaitojaan. Tule, mennään nyt, Zarlec sanoi. -"Myöhästymme matsista!"
-Ei, odota. Tahdon vain nähdä...

Mies ja nainen tanssivat saadakseen rahaa. He olivat kovin rähjäisen näköisiä, mutta heidän tanssiessaan rähjäisyys ikäänkuin katosi ja he näyttivät kauniilta ylhäisiltä.
Mirella tuijotti nuotioon. Hän niihkaisi hiljaa, en tiedä onnesta vai surustako. Sitten hän käännähti minuun päin ja sanoi: "Mutta älä sinä sellaista mieti! Minulla on kaikki nyt hyvin!" Tuojotin häntä surullisena.
Tiesin, että minun kuuluisi jotenkin lohduttaa häntä, mutten tiennyt miten.

Toivotimme hyvät yöt ja sammutimme nuotion. Sinä yönä satoi lunta.

Heräsimme, kun aurinko kajasti puiden lomasta. Sen heikko valo lämmitti mieltäni ja minusta tuntui että tässä maailmassa oli sittenki ehkä jotain oikeasti hyvää ja kaunista. Lähdimme kävelemään luultavasti oikeaan suuntaa. Lumi oli peittänyt jälkemme, joten toivon mukaan emme enää eksyisi kovin. Kuitenkin taivaltaessamme havaitsimme lumen sulaneen ja aina mitä etelämpään menimme, oli lumi jo sulanut.


-Olemme perillä Estrellassa! Mirella henkäisi. Tosiaan, he olivat saapuneet pieneen ja niin kovin somaan kyläpajaseen. Tai pikemminkin kaupunkiin, sillä olihan sillä pääkatu, jonka varrella monia liikkeitä.

-Haluan eroon näistä ryysyistäni! hän jatkoi. -" Nämä ovat niin eilistä! Niin kuin sinunkin."
-No anteeksi nyt vain, nämä ovat hyvän ystäväni lainaamat vaatteet, puuskahdin. Tuntui, kuin Mirella tahallaan loukkaisi Lean muistoa sisimmässäni.
-Aivan sama, Mirella sanoi, mutta virnuillen minulle siihen malliin, että kaikki olisikin ollut leikkiä.


-Ihana! Näytän tässä niin hurmaavalta! Mirella viserteli itsekseen peilin edessä. Olin löytänyt itselleni myös lämpimämmän asusteen, Mirellan valinnan mukaan jälleen.

Katselin itseäni peilistä. Kuvajaiseni näytti lapsekkaalta ja kielsin tuon ajatuksen mielestäni, sillä olin jo melkein täysi-ikäinen ja ajatusmaailmaltani aikuinen.

Mirella katsoi haltioituneena jokaisesta näyteikkunasta sisään. Hänen rajalliset varansa estivät häntä kaupungin tyhjiin putsaamisesta, rikkaana hän olisi ilmeisesti niin tehnyt.


Minulle tuli outo tunne. Tunne, jota en ole milloinkaan ennen kokenut. Tunteen johdattelemana kuljin kaupungin läpi kuin horroksessa, kunnes saavuin ikivanhan kivipaaden luo.

Se oli veistetty taidokkaasti kivestä ja lukutaitoinen kun olin, saatoin lukea sen sammaloituneelta pinnalta sanat:

"Sethina, kasvata meidät vahvoiksi,
jumalista ylivertaisin ja mahtavin.
Anna meille voimaa voittaa naapurikansat,
anna meille voimaa peitota luonnonvoimat,
anna meille tuhatpäinen ruoskasi, anna meille vihaa hehkuvat silmäsi.
Tyttäriemme ja poikiemme tähden rukoilemme,
säästä tämä kylämme jälkipolvillemme."


Patsas.... Sethinalle?


-Mikä sinua siinä homeisessa patsaassa kiinnostaa? Kuului takaani. Ääni naurahti makeasti ja tapautti minua olkapäälle niin että vallan säpsähdin. Riuhtaisin itseni irti hänen otteesta. Tulija oli mies, kovin komea ja kapeakasvoinen, minua vuosia vanhempi, arvelin näin äkkiseltään häntä noin 26- vuotiaaksi. Tuon miehen tuijottaessa minua jäänsinisillä silmillään tunsin hänen katseestaan aitouden.

-E-ei mikään, änkytin, sillä tuon miehen ulkomuoto sai minut sanattomaksi. -"Sitä paitsi, lukemiseni eivät varmaankaan kuulu sinulle."

-Osaat siis lukea? Hän naurahti jälleen, tällä kertaa ehkä hiuman ivallisesti, mutta happaman ilmeeni nähdessään hän vaikeni.
-Olen Sora, hän sanoi ja ojensi kätensä. Katsoin hänen kättään. Mitä hän tuolla kädellä tarkoitti?

-Olen Lemon, mut...
-Meilläpäin yleensä, kun joku ojentaa kätensä, siihen vastataan kättelyllä, hän sanoi. -"Luulin sinun olevan oppinut."
-Niin olenkin! Mutta olen sisämaasta, meillä poskisuudelmat ovat tervehdyksiä! Tiuskaisin.

-Vai haluat sinä suudella heti ensitapaamisella? Voi sanoa, että nopeaa toimintaa, hän tirskaisi ja käänsin selkäni tuolle hävyttömälle miehelle. Lapsellisuuden huippu.

-Lemoooooooooooon! Mirella huusi ja juoksi paikalle. -" Minne oikein katosit, ne sotilaat pyys..." hänen lauseensa jäi kesken huomatessaan Soran. Sora hymyili hänelle veitikkamaista hymyä ja mieleni teki oksentaa.

-Hei, olen Mirella, esitteli Mirella itsensä viehättävästi. Huomasin noiden kahden välillä jotain kipinää. Tuntui suorastaan siltä, että Mirella ahmi jokaisen hyvännäköisen itselleen, joten minulle ei jäänyt taaskaan mitään.

Katsellessani noiden kahden rellestystä, tajusin kaipaavani Williä. Puoli vuotta sitten hän oli jättänyt minut. Kumma kyllä, en ollut katkera enkä vihainen, uskoin hänellä olevan jokin tärkeä asia, minkä hän selittäisi minulle aikanaan. Kuitenkin aikaa oli kulunut jo paljon.


Vuokrasimme yläkerran eräästä somasta pienestä majatalosta, jonka omistaja luovutti meille muutamaksi päiväksi. Pidin talon suloisesta sisustuksesta sekä sen vieressä olevasta lammesta. Katselin sen väreilevää pintaa ja ikävöin Gragania. Majoittauduttuamme huoneeseemme alkoi Mirella välittömästi ehostaa itseään, siihen en kuitenkaan kiinnittänyt huomiota juurikaan.


-Menemme kaupungille juhlimaan, tuletko mukaamme Lemon? Mirella sanoi katsellessaan kaunista kuvajaistansa peilistä. -" Ajattelimme käydä syömässä ja kierrellä muuten vain. Sora sanoi esittelevänsä kaupunkia."

-Ei kiitos, hymähdin vastaukseksi. -"Miksi minä tulisin teidän kahden väliinne pilaamaan ihanan romanssin."
Mirella katsoi minua helpottuneena: -"Luojan kiitos. En siis tarkoita mitenkään pahalla, mutta aina kun olemme kahden, tahtoo Sora minun kertovan sinusta kaiken. Se alkaa jo pikku hiljaa rasittamaan! "
-Minusta? Tuojotin Mirellaa silmät lautasen kokoisina.

-Sinusta sinusta typerys. Huoh, miehet ovat niin yksinkertaisia. Sanoin, ettei sinussa ole mitään mielenkiintoista ja ettei sinulla ole värisilmää, ainakin kun vaatteitasi katsoo...
-Mirella!
-No vitsi vitsi... Mirella naurahti. -"Mutta hei hei, lähdemme nyt!" Mirella heilutti lähdön merkiksi ja sulki oven hiljaa perässään. Jäin yksin huoneeseen miettimään hänen sanojaan.

"...ja niin he saivat toisensa, niinkuin mies ja nainen. Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti." . Pamautin kirjan äkäisesti kiinni, sillä ylimaireat prinsessa-saa-prinssinsä-loput eivät voi pitää paikkaansa. Ainakaan minun kohdalla.


Ai niin, näin tänään sen Sethinan patsaan. Pitäisiköhän minun tutkia sitä paremmin..? Olin vain lukenut kirjoituksen kertaalleen välittämättä sanojen merkityksistä. Mitä jos hän olikin johdattanut minut oikeasti sen pystin luo, enkä ollut vain kuvitellut? Päätin varmistaa asian, joten kiskaisin lämpimät vaatteet ylleni ja painuin ulos.

Ilma oli kirpeän kolea, mutta ei kuitenkaan liian kylmä öisille retkille. Pidin lumen narskunasta tossujeni alla, harmi vain, kuin lunta ei ollut satanut. Talvi oli lempi vuodenaikani, epäonnekseni olen sisämaasta, jossa lumen tuleminen ei aina ole varmaa.



-Lemon...

Joku toisti jälleen nimeäni.

< -K-kuka kutsuu minua? Kysyin kovaäänisesti, luultavasti Sora ja Mirella pelleilivät pusikossa ja yrittivät säikyttää minua. -"Jos tämä on jotain typerää pilaa, niin hah, kuolen melkein nauruun."
-Lemon, se olen minä, Sethina, jyrisi ääni. Se kuului taivaista.
-Sethina? Miksi? Mitä on tapahtunut?

-Lemon, minulla on sinulle kerrottavaa. On aikasi kuulla lisää tehtävästisi, kajahti ääni.
-"Kutsuin toverisi paikalle, heidänkin olisi hyvä kuulla minua."
-Toverini?
-Mirella ja Sora. Heidän ja muutaman muun kanssa sinun tulee kukistaa Unikaapparin aikeet.


-Lemon! Sora hihkaisi juostessaan paikalle. -"Mitä tämä merkitsee? Kuulimme Mirellan kanssa äänen, joka kehotti meitä tulemaan luoksesi tänne. Mitä on tapahtunut?"

-E-en tiedä. Tämä liittyy jotenkin Unikaappariin ja siihen, miksi viattomien henget riistetään syyttä, kuiskasi. -"Missä Mirella?"

Sora naurahti: -" Siinä puvussa en uskoisi hänen juoksevan niin kovaa. "
-Niin, vastasin, sillä muistin Mirella kertomiset Sorasta. Siitä, mitä hän kyselee jatkuvasti minusta Mirellalta. Kasvoni punastuivat hiukan ja käänsin häpeissäni selkäni Soralle.

-Lemon, Sora kuiskasi korvaani ja kosketteli hopeisia hiuksiani. -"Minä..." Hän oli aikeissa sanoa, kunnes Mirella puuskutti paikalle. Hänen kasvonsa olivat juoksemisesta punaiset ja hän huohotti:

-" Et sitten voinut odottaa", hän tiuskaisi Soralle. -"Katso nyt kenkiäni, menivät varmasti pilalle."

-Luulin, että Lemonilla oli jokin hätänä, Sora puolusti itseään.
-Hiljaa kuolevaiset, jyrähti taivas ja kolmikko vaikeni tyystin.

-Lemon, sinä tulet ratkaisemaan ihmiskuntaa koskevan haasteen yhdessä tangram-tovereidesi kanssa. Sillä mikäli onnistut sen ratkaisemaan, jumalat palkitsevat sinut ylivertaisesti ja Unikaapparin voimat katoavat.
-Toverini? Toistin kummastuneena ja katsahdin Mirellaan ja Soraan. -"Heitä lienee muitakin?"
-Kyllä. Aluksi, tehtävänäsi on koota yhteen teidät kaikki seitsemän itsesi mukaan lukien, taivas jyrähti. -"Jotta voisitte ratkaista arvoituksen, sillä teidän kaikkien voimia sekä älykkyyttä tarvitaan."

-Onko? Onko minullakin jotain osaa tässä? Sora huudahti kummastuneena. -"Mitä minä teen?"
-Suojelet Lemonia sekä muita tangramin palasia. Teidän täytyy pysyä koossa. Olin jo tovin miettinyt, mistä löytäisin toverini, mutta huusin kuitenkin Sethinalle:-"Mistä tiedän, ketkä kuuluvat tangramiin?"
Sethina naurahti ja virkkoi:-"Annan sinulle merkin, kun aika on otollinen. Nyt kuljetan teidät seuraavan tangram-palasen lähettyville. Minulla ei ole oikeuttaa kertoa, kuka hän on, sillä jo nyt olen paljastanut liikaa. "

Valtava tuulenpuuska tempaisi kolmikon äkki arvaamatta. -"Lupaan, ettei teille käy kuinkaan!" Sethina vannoi.

Osan 3. loppu.