Arvaatkaapa vaan, kyrpiikö, kun olin ottanut tunnin kuvia uuteen osaan ja tajusin, etteivät ne tallentuneet mihinkään. Että juu, muutaman päivän sisällä ilmestyy siis osa 6...

 

//Susiprinsessa

Tervetuloa kaikille! Tangram siirtyi vuodatukseen minkä johdosta toivoisin kovasti, että kommentteja ropisisi lisää. Simit näyttävät hieman erilaisilta, sillä parempien ladattavien myötä myös simini ansaitsivat tyylinmuutoksen. Toivottavasti jokaisen hahmon tunnistaa, ei muutos kovinkaan radikaali ole. Toivon, että kommentoit tätä osaa ja kysy ihmeessä, jos jotain kysyttävää ilmenee! -Susiprinsessa

-----------------------------------------------------------------------------------------

Aamuinen hämärä oli laskeutunut satamaan. Kalalta lemuavat tynnyrin haisivat monesta niin ällöttäviltä, että he pysyttelivät hyvän matkan päässä satamasta. Kuitenkin se veti puoleensa mukavasti ihmisiä, toiset seikkailujen perässä ja... No, toiset vain täyttämässä velvollisuuksiaan.

-Anteeksi hyvä herra, Sora tervehti kohteliaasti. -"Olisiko teillä tarvetta muutamalle reippaalle merimiehelle?"
-Ei, olen pahoillani, mies vastasi. -"Tähän aikaan ei lähde tuskin kukaan merille. Siellä tapahtuu nykyään kummia."
-Jaahas, no, olisiko teillä havaintoa, että kuka sataman kapteeneista olisi halukas pestaamaan meidät? Sora jatkoi jo hieman kiivastuneena.

 Mies nähtävästi vaistosi sen, sillä hän sanoi tylysti, ettei hänellä ole aavistustakaan.

-Tämä on aivan toivotonta! Mirella tuhahti. -"Minä en pidä tästä yhtään."
Katsahdin Mirellaan: -"Koeta kestää, kyllä me pian löydämme jonkun, jo..."

-Kuulinko oikein, etsittekö te laivaa, joka pestaisi teidät? Kysyi hieman humaltunut mies, joka oli ilmeisesti kuunnellut juttujamme.
-Kyllä, olisiko teillä aavistustakaan, kuka saattaisi pestata meidät? Kysyin innokkaana.

-No, kapteeni  Kotkansilmä pestaa parhaillaan uutta miehistöä. Jos kiirehditte saatatte ehtiä.
Väläytin miehelle hurmaavimman hymyni: -"Kiitos tuhannesti herra!"

Hetken päästä Sora katsahti minuun suurilla vehreillä silmillään: -"En tiedä on tämä hyvä idea."
-Se on aivan loistava idea! Kuka nyt ei haluaisi 4 'raavasta' miestä joukkoihinsa? Kiljaisin ja tirskahdin. Muistin, miltä Mirella oli näyttänyt kuullessaan, että hänen tulisi pukeutua mieheksi.
-Älä pelkää Mirella, sanoin ja taputin tätä kevyesti olkapäälle. -"Voit olla ihan oma itsesi."
Huomasin Soran katseen viipyvän kauan minussa.
-Olen huolissani... Mitä jos kaikki ei menekkään hyvin? hän mutisi ja sipaisi poskeani.

-Kyllä menee. Sethina on suojanamme.

-En kestäisi, hän jatkoi, "Jos sinulle sattuisi jotain."
Mirella pilasi herkän hetkemme töytäisemällä minua olkapäähän.
-Hei, Daniel löysi sen kapteenin, hän kimitti. -"Tulkaa."

Kävelimme kaikki kolme puolijuoksua Danielin luokse. Hän keskustelikin innokkaana kapteenin kanssa.

Kapteeni näytti jotenkin... tutulta...?


-Anteeksi, kysyin hämilläni ja koetin käyttäytyä kohteliaasti. -"Tunnenko teidät jostain?"
Mies kääntyi minua kohti ja väläytti täydellisen hymynsä: -"Kyllä, ellei sinulla ole ihan kamalan huonoa muistia, Lemon."


Will...?

Katsoin Williä silmät suurina. Hän... hän oli palannut!

-Kuinka.. Mitä.. äh.. sinä... , sopersin, sillä niin sekaisin minä olin. Hän katsoi suloisesti minua ja kaappasi syleilyynsä. Halatessaan hän vielä kuiskasi korvaani:

-"Tulin hakemaan sinut. Rakastan sinua."

Istuimme kahdestaan kapteenin kajuutassa. Will ja minä. Hän oli luvannut pestata minut sekä muut tangramin palaset miehistönsä jatkeeksi. Kuitenkin vain vähäksi aikaa, kunnes pääsisimme päämääräämme. Selitin hänelle innoissani Sethinan kertomat tarinat tangramista ja Will kuunteli tarkasti. Välillä hän sulki silmänsä ikäänkuin keskittyäkseen paremmin.
Minua hymyilytti hänen tekonsa.

-Will...
-Niin Lemon? Hän vastasi ja käänsi katseensa minuun. Vasta nyt tajusin hänen silmänsä olevan lähes saman väriset kuin Soran. Yhtä... täyteläiset. Voi ei. Olin taatusti loukannut Soran tunteita.

-Tuota, minun täytyy puhua ystävilleni hetkiset, joten suonethan...?

-Totta kai, Will sanoi harmonisesti. -"Voinhan kysyä sitä ennen sinulta yhden asian?"



Muutaman minuutin kuluttua suljin kapteenin kajuutan oven. Minua tärisytti hetkisen enkä pystynyt saamaan sanaa suustani. Käännähdin nopeasti ympäri. Sora seisoi edessäni tympääntynyt ilme kasvoillaan.
-Hei, kuiskasin varovasti. Hän ei vastannut. Tuijotimme toisiamme pitkän minuutin.
-Sora, minä..., aloitin. -"Olen pahoillani."
Hän kääntyi ympäri ja haisteli raikasta meri-ilmaa.

-Ymmärrätkö sinä, hän kuiskasi hiljaa. -"Tajuatko, kuinka vaikeaksi teet minulle asiat..."
Silmiini kirposivat kyyneleet: -"Olen pahoillani, en aikonut satuttaa..."
-Ostin sinulle lahjankin, Sora mutisi ja laski lämpöiset sormensa olkapäilleni. -"Ajattelin, että pitäisit niistä." Hän asetti kauniit korvakorut käteeni ja katsoi minua surullisesti.

-Sora, nyyhkäisin hiljaa. -"Will kosi minua äsken ja..."
Hän nosti sormensa suulleni ja katsoi syvälle silmiini: Huomasin silmien värin muuttuneen.
-En päästä sinua, hän ärjähti ennen kuin lähti.

Tuijotin hiljaa merta ja koetin miettiä, mitä minun tulisi tehdä.


-Olet niin kaunis! Mirella kiljaisi korjaillessaan pukuani. -"Melkein yhtä kaunis kuin minä hääpäivänäni." Katsoin häneen kummastuneena: -"O-oletko naimisissa? Hän kiinnitti korviini Soralta saamani korvakorut.
-En ole enää, kultaseni, en enää. Voi, siitä on vuosia, olin niin kaunis ja mieheni, no tietenkin hän oli hyvännäköinen, en minä nyt ketä tahansa lumppua naisi. Kävi kuitenkin niin, että juuri poistuessamme kirkosta... No, mieheni 'paloi' vihreässä tulessa jättämättä mitään jälkeensä."
-Paloi vihreässä tulessa? Mitä ihmettä se mahtaa tarkoittaa?
-Tiedä häntä. Muistan, kuinka lieskat nuolivat hänen vartaloaan. Se oli aavemaista!
-Olen kovin pahoillani, sanoin anteeksipyytävästi.
-Älä suotta ole. En minä häntä rakastanut. Nain vain rahojen vuoksi. Ja ulkonäön.

-Mirella! Kivahdin ja muksautin häntä olkapäähän. -"Olet ihan tyhmä!"
-Voi kuule, nuorena sitä ihminen suostuu mihin tahansa. Kyllä sinäkin nait nyt Willin, hän sanoi silmät kateutta hohkaen.
-En minä suostu mihin tahansa!
Hän katsoi minua kuin typerystä: -"No eilen sitä oltiin niin onnellisia Soran kanssa."


Kiusaannuttava hiljaisuus vallitsi Soran ja Willin lähellä.
-Anteeksi kun varastan tyttösi, Will naurahti niin kepeästi, kuin olisi puhunut säästä. -"Mutta hän oli kyllä ensin minun."
-Miten vaan, Sora tiuskaisi ääni kireänä. -"Voin taata, että sitä en häntä saa."
-Mutta haluaako hän oikeasti sitä? Haluaako hän sinut?

-No totta hemmetissä! Sora ärjähti.

-Mitäs täällä tapellaan? Mirella kysyi nenäkkäästi. Ilmeisesti hän vaistosi jo hieman pingoittuneen tunnelman. -"Daniel? Minne ihmeeseen se pojankoltiainen oikein katosi?"
-Sinuna puhuttelisin kruununperillistä hieman kunnioittavammin, sanoin hiivittyäni Mirellan taakse. -"Sitä paitsi, hän on aivan takanasi.

Will mittaili minua päästä varpaisiin ja nyökkäsi hyväksyvästi. Oloni oli kuin näyttelykoiralla. -"Aloitetaanko jo seremonia?" Hän kysyi huolettomasti. Nyökkäsin vaisusti.
-Hetkinen! Sora naurahti, yrittäen tavoittaa Willin kepeää äänensävyä. -"Ainoastaan kapteenihan voi vihkiä tällä aluksella. Kukaan ei uskoakseni ole pappi."

Mirella katse muuttui kummastuneeksi: -"Totta! Mutta kuinka Will voi samaan aikaan vihkiä itsensä sekä mennä naimisiin? Sillä vihkiänhän tulee olla koulutukseltaan pappi taikka kapteeni..."

-Asia on helposti ratkaistu, Daniel vastasi väläyttäen leveän hymynsä. -"Siirrä kapteenin virka toimituksen ajaksi Soralle."

-Siirtäisin mieluummin sinulle kuin hänelle, Will vastasi hieman hämmentyneenä.
-Se ei valitettavasti sovi, sillä olen alaikäinen. Eikä kukaan mukaan kelpaa tästä laivasta, sillä he eivät osaa vihkikaavaa.
-Mutta minä osaan! Sora sanoi hymyillen. -"Kajuuutassa, sänkyni vieressä sattui olemaan raamattu. Mukavaa iltalukemista se vihkikaava."
-Hyvä on sitten, Will ärähti.

Kaikki kohdistivat katseensa kuin lumoutuneena minuun sekä Williin.
-Tahdotko sinä, Will Palmer, ottaa Lemonin vaimoksesi ja rakastaa häntä niin myötä kuin vastoinkäymisissä elämäsi loppuun saakka? Sora sanoi huolitellusti ja piti kasvonsa vakaana. Minusta kuitenkin tuntui, kuin hän olisi taistellut naurua vastaan.
-Tahdon, Will sanoi ja nikkasi silmää. Äkkiä minua alkoi pyörryttää.
-Tahdotko sinä, Lemon Margaretha Dirella White, ottaa Willin mieheksesi ja rakastaa häntä niin myötä kuin vastoinkäymisissä elämäsi loppuun saakka?

-Mm.. T-tahdon, ääneni särisi ja oloni oli hutera ja heikko. Pian se on on ohi. Pian olen Lemon Palmer.
-Tahtooko joku esittää vastalauseen? Sora kysyi ja hän hymyili Danielille.

Daniel esitti kummastunutta ja totesi kuuluvasti: -"Tjaah... No tuota, anteeksi herra pappi, mutta tehän olette nyt kapteeni ja voitte määrätä laivaanne sekä sen miehistöä. Mietin, vain, että miksi ette käske miehiänne vangitsemaan tuota retkua, joka on juuri naimassa tyttöänne?"

Arvasin. Tiesin, että he juonisivat jotain.

Sora naurahti ääneen niin kovasti, että aivan säpsähdin. Will tuojotti tätä silmät vihaa leimuten.

-Miehet, Sora nauroi ja oli tikahtua. -"Vangitkaa tuo mies."

Ja miehet eivät voineet muutakaan kuin totella. He ajoivat Willin lankulle.
-Hyppää, Sora nauroi ja hymyili ovelasti. -"Sanoinhan, ettet saa häntä. "
-Hitto vieköön, minähän olen merirosvo! Tulen saamaan hänet sinulta ja kun jälleen tapaamme, minä...

Sora täräytti lautaa ja Will putosi molskahtaen veteen: -"Sitä ennen toivon haiden syövän sinut.", hän lisäsi ja käänsi avomerelle selkänsä ja näin Soran kasvoilla häilyvän voitollisen virneen.


-Sinä! Kuinka sinä saatoit! Juoksin kiljuen Soran luokse ja potkin ja löin häntä, mutta hän vain nauroi voitokkaasti. Tuijotin häntä vihaisesti ja nappasin miekan telineestä: -"Nyt saat kärsiä, Sora."Hän katsoi minuun huvittuneena ja otti itsekkin miekan. -"Vain niin, varo ettet itseäsi telo."
-Sinuna varoisin pääsi puolesta, tiuskaisin ja humautin miekkaani häntä kohti. Sora väisti sen helposti. -"Ohoh, oletpa taitava.", hän sanoi ivallisesti.

Astuin askeleen sivulle ja näytin kieltäni. Hän hymyili minulle iloisesti, kuin olisin irvistämisen sijasta lähettänyt lentosuukon.

-Tajuatko sinä? Tajuatko sinä kuinka typerästi teit? Hänhän voi kuolla!
-Minulle aivan sama, Sora tirskahti ja hyppäsi leikkisästi miekkani yli.

Juoksin tätä kohti valmiina heilauttamaan miekkaani silmät kyynelissä ja hän tarttui lempeästi käsiini yrittääkseen irrottaa miekkani.

-Rakastatko minua? hän kysyi ja siveli sormellansa poskeani.
-Rakastanhan minä, nyyhkäisin hiljaa ja hän kaappasi minut syleilyynsä. Voi kuinka helppoa olisi vain unohtaa huolet ja hukkua hänen rakkauteensa...

-"Mutta", jatkoin vähän ajan päästä. -"En tiedä onko se reilua... oikein."
Sora katsoi minuun ja mutristi kulmiaan: -"Oletko koskaan ajatellut itseäsi?"
Suutelimme ja iltahämärä laskeutui hiljalleen yllemme. Toivoin Sethinan suojelevan meitä parhaansa mukaan pahuudelta, ja johdattavan eteenpäin. Sethina, suojele Williä.

Osan 5. loppu.

Näin loppuu osa 5. Anteeksi päivitystahtini hitaus, nyt todellakin tähän tulee muutosta. Toivoisin teidän muistavan, että mitä enemmän kommentoitte, sitä nopeammin osat valmistuvat :)

Haluaisin tietää, kuinka moni oiekin lukee tätä tarinaa. Kävijälaskuri on niin... epämääräinen? Siis jos luet tätä aktiivisesti, klikkaathan. Yksikin vakitunen lukija merkitsee paljon.

Kiitos.
1.2.2009 -Susiprinsessa

Lämpimät aallot hivelelevät jalkapohjiani. Tunnen valtavaa mielihyvää, voi miten haluaisinkaan jäädä niille sijoilleni laineiden hyväiltäväksi. Ei, en voi, ajattelen. Minunhan tulee pelastaa maailma unikaapparilta, enkä voi jäädä koko päiväksi makoilemaan!

Pääni tuntuu kamalan raskaalta kantaa ja olo on kuin juhlinnan jälkeisenä päivänä, mutta kaikesta huolimatta nousen huojuville jaloilleni ja yritän kävellä löytääkseni toiset. Valtavan tuulen napatessa kadotin Mirellan ja Soran. Minun tulee löytää heidät.

-Voi päätäni, mutisen. Edessäni näkyy vain viidakkoista metsää eikä lainkaan asutusta. Täällä korvessako muka asustaa tangramin palanen? Tunnen, kuinka jalkani pettävät altani ja rysähdän maahan mahalleni. Suljen silmäni ja uskon henkeni Sethinan käsiin, sillä luotan hänen suojelevan minua kaikilta vaaroilta.


-Harley! Harley! Näetkö mitä tuolla on! Kuuluu lapsekas ääni takaani.
-E-elääkö se? Ääni sanoo uudestaan. Ole liian väsynyt vastaamaan hänelle.

Tunnen, kuinka joku nostaa minut reppuselkäänsä. Hän kantaa minua hellästi, nousten pitkät portaat. Lapsekas ääni puhuu hänen vierellään, kannustaen kokoajan kantajaani jatkamaan. Tunnen pientä kiitollisuutta.

Kantaja laskee minut alas ja tunnen, kuinka lukemattomat kädet vetevät märät vaatteet yltäni ja laskevat minut lämpimään kylpyyn.

Tuntuu niin hyvältä.

He hierovat hyväntuoksuisia voiteita vartalooni ja pukevat minut ja laittavat hiukseni kauniisti. Minut ohjataan istumaan kalliilla esineillä sisustettuun oleskeluhuoneeseen.

Istun sohvalle enkä tiedä mitä sanoa, niin kiitollinen olen minua hoitaneille ihmisille.


-Lemon! Hihkaisee joku takaani. Äänen tunnistan Soran ääneksi ja halaamme jälleen näkemisen riemusta. -"Miten... kuinka sinä..." Änkytän.

-Älä huolehdi, hän sanoo ja hymyilee. -"Tärkeintä on, että olemme yhdessä."

Katsahdan häntä kummastuneena: Kuinka tuo kohtelias herramies voisi olla se Sora, se Sora, joka on Mirellan rakastettu? Kuinka hän voi kohdella minua näin hyvin?

Tuijotan suoraan hänen syvän vihreisiin silmiinsä. Joki noissa silmissä viestittää minulle... jotain... jotain uutta ja salaperäistä. Jotain, mikä tulee pian tapahtumaan. Niistä ei kuitenkaan heijastanut yhtään epätoivoisuutta eikä hätää.
-Kuinka voit olla noin rauhallinen? Tarkoitan.. Emmehän tiedä missä olemme!

Sora katsahti ikkunasta merelle päin ja sanoi hiljaa: -"Olen kokenut pahempaakin."
Säpsähdin, sillä tajusin saattaneeni loukata hänen tunteitaan. Vaikka mielestäni Sora on ärsyttävä persoona, juuri sellainen porukan äänekkäin, aina huomion keskipisteeksi tahtova, en tahdo kuitenkaan loukata hänen tunteitaan. Ja sitä paitsi yritän olla vain kohtelias.

-Anteeksi, nyyhkäisin hiljaa. Niin hiljaa, että uskoin Soran olevan kuulematta sitä.

Hän käännähti iloisesti ja naurahti minulle kuin eri ihminen: -"Mitä sinä anteeksi pyydät, et tehnyt mitään väärää."

-Mirella! Kiljaisin ja juoksin ylimaallisen kauniiksi puettua naista vastaan. Mirella saapui huoneeseen iloisena ja pirteänä.

-Lemon! Ensin olin ihan kauhuissani, kun vaatteet kiskottiin päältäni ja minut yritettiin keittää melkein elävältä, mutta kun sain nämä vaatteet, niin huoleni katosivat! Oletko IKINÄ nähnyt minua kauniimpana! Mirella hehkui iloa ja tanssahteli upeiden, käsin maalatuiden peilien edessä. -"Olen niin... onnellinen."

-Pinnallista minusta, Sora mutisi.

Mirella pysähtyi ja kääntyi hiljaa mulkoillen samanaikaisesti Soraa.

-T-A-R-K-O-I-T-A-T-K-O sinä että minä, Mirella, olen pinnallinen!!! No se on kylläkin totta. Mutta mieluummin pinnallinen kuin... kuin...

Mirella kuitenkin keskeytti lauseensa, sillä ovi avautui siististi narisematta heidän lähellään. Kaikki kolme valmistautuivat pahimpaan, mutta heidän onneksensa tulija oli kuvankaunis nuori nainen.

-Hei ja tervetuloa Wildadoniaan, hän sanoi kohteliaasti lapsekkaalla äänellään.

-"Olen kuningatar Lavender Tatou. Hauska tutustua", hän sanoi ja tervehdimme poskisuudelmin.

-Teidän korkeutenne, olen Lemon White...

-Lemon? Lemon? Elvan tytär? Laverder kysyi viattomasti. Mirella nyrpisti nokkaansa, sillä Lavender oli häntä tuhat vertaisesti kauniimpi, jopa ilman meikkiä.
Katsahdin Soraan ja hän viittoi minua jatkamaan:-"Kyllä. Olen Elvan tytär. Niin minulle on ainakin kerrottu. En kuitenkaan tiedä hänestä mitään... tuota... suurena Elvana."

-Ehkä, haluat kuulla legendan Elvasta. Ah... Rakastan tarinoita, Lavender kikatti. -"Elva suuri, maailman mahtavin nainen, josta kaikki ovat lähtöisin. Taivaat, maa, ilma, kuu... ja me paheelliset ihmiset. No, tarina kertoo, että Elva asui isänsä, Auringon kanssa. Kuitenkin pieni Elva kyllästyi elämäänsä ilman leikkikaveria, joten hän loi ilman isänsä lupaa maan. Maahan hän loi kaiken, vedet, puut... Pian sai mahtava Aurinko kuulla Elvan toimista. Vihainen kun oli, hän eristi Elvan tämän luomaan maailmaan rangaistuksena salaa luomisesta. Hän teki Elvasta ihmisen kaltaisen, ulkonäkönsä puolesta, mutta hänellä on mahtavia voimia..." Lavender selitti innoissaan. -"Ja kun olet Elvan tytär, sinullakin on mahtavia voimia!"

-Mutta, sanoin ihmeissäni.-"Jos Elva loi ihmiset... Se tarkoittaa, että sinäkin olet Elvan tytär."

-Totta. Me kaikki olemme periaatteessa hänen lapsiaan. Kuitenkin, Elva oli hyvin oikullinen. Hän ei tahtonut vain kärsiä rangaistustaan vain leikkimällä ja tutkimalla luomiaan luontokappaleita. Joten hän..."

-Rakastui, Mirella jatkoi omahyväisenä. Olin unohtanut hänenkin kuuntelevan.
-Aivan, aivan. Hän rakastui tavalliseen kuolevaiseen, mutta unohti yhden asian. Käskiessään Elvan paeta maahan, oli Aurinko asettanut taian, mikä kielsi Elvaa solmimasta liittoa ja hankkimasta jälkeläisiä. Elva kuitenkin solvasi tätä sääntöä. Hän hankki oikea, biologisen perillisensä."

-Toisin sanoen minut, henkäisin. -"Äitini... hän ei ollut koskaan kertonut minulle mitään tuollaista."

Lavender katseli merelle:-"Ei tietenkään höpsö. Hänhän tahtoi suojella sinua."
-Jatka tarinaa! Sora käski, sillä hänenkin uteliaisuutensa oli herännyt.

-No, maalla oleskellessaan Elva tajusi ihmisten ongelmat, kuten Gargaradian hirviön, Paholaisen ja vasta hetki sitten Unikaapparin. Hän tahtoi auttaa ihmisiä, sillä he eivät hänestä olleet ansainneet näitä vitsauksia. Niinpä hän nousukautenaan esti pahuuksien aikeet. Nyt tehtävä on kuitekin siirtynyt sinulle."

Katsahdin Lavenderia kummastunenaa: -"Ei voi olla! Minun tehtäväni on ratkaista Tangram, mysteereistä suurin!"

Lavender kikatti ja katsahti suoraan silmiini loskan harmailla silmillään: -" Lemon.. Tajuathan sinä, että ratkaistessasi mysteerin, pahojen voimien aikeet eivät voi toteutua. Kukaan ei tiedä miksi, mutta niin on ennustettu. "

-Miksi meidän pitäisi luottaa typeriin ennustuksiin? Mirella tiuskaisi. Hänelle oli näköjään tullut nälkä keskustellessamme, ainakin kurinasta päätellen.

-Ne pitävät ainakin suurelta osin paikkaansa. Ennustukset.... no eivät ole juurikaan erehtyneet, Sora huomautti. -"Sukuni on tutkinut satoja vuosia ikivanhoja ennustuksia."
-Lavender, ruoka on pyödässä. Haluanet luultavasti minun kattavan aterimet myös seuralaisillesi, huoneeseen saapunut hovimestari tiedusteli.
-Kyllä kiitos Harley, Lavender kikatti. Hovimestari katsahti vielä minuun ja kysyi: -" Olethan kunnossa? Kannoin sinut pitkän matkaa rannalta palatsiin asti."
-Olen tuota.. kunnossa, sanoin punastellen. Ties miten oli retkottanut hänen sylissään.


Ateria oli hiukan erilainen kuin kuvittelimme. Lavenderin palvelusväki oli kattanut meille maittavan piknik-aterian rannalle. Ja kuinka ollakkaan, juuri sille samaiselle rannalle, josta he löysivät minut.

-Lavender... Tuota, minun tulee kysyä eräästä asiasta, sanoi hänelle syötyämme maittavan aterian.

-Olet kuningatar...Anteeksi, tämä on hirveän epäkohteliasta, teidän korkeutenne, sanoin muistaessani hänen arvonsa.

-Lemon, mehän olemme ystäviä. Sitä paitsi loukkaantuisin, jos puhuttelisitte minua kuningattarena. Mikä asiasi olikaan?

-Lavender! Lavender! Huhuili joku takaamme. Lavender pinkaisi ylös ja juoksi punahiuksista nuorukaista vastaan.

-"Datty, kylläpä sinulla tänään kesti!"

-Valitettevasti, nuorukainen puhui innoissaan. -"Mutta en voinut olla ajattelematta sinua ja tulevaa perillistä..." Hän sanoi ja kosketti Lavenderin pehmeää vatsaa. Nuorukaisen ilme kuitenkin koveni hänen nähdessään meidät.

-Oletteko tangramin osia? Hän kysyi rohkeasti. -"Olen Daniel Tatou, tämän maan kruununperijä." Hän sanoi ja veti Lavenderin lähemmäs itseään. -"Ja tässä on tuleva vaimoni, prinsessa Lavender."
-En siis ole vielä kuningatar, Lavender lisäsi nolona.

-Kyllä, olemme tangramin palasia. Etsimme yhtä puuttuvista osista, sanoin hiukan huvittuneena. Tuollaista avioparia en koskaan uskonut näkeväni.

Daniel katsahti meihin ja hymyili: -"No, etsintänne ovat tuottaneet tulosta: Minä olen tangramin osanen."


-Oletko? Oletko tosiaan? Henkäisin. Tuntui niin uskomattoman helpolta ajatukselta, että Sethina johdattaisi vain meidät oikeaan paikkaan. -"Kuinka sinä tiedät?"
Daniel huokaisi: -" Toissa yönä Sethina ilmestyi uniini. Hän kertoi kaiken." Daniel hymyili leveästi.
-Meitä on siis jo neljä! Mirella huudahti innostuneena. -" Enää kolme jäljellä!"

-Aivan. Mutta en usko loppujen löytyvän niin helposti, Sora totesi ja katsoi kauniin siniselle taivaalle. -"Luulisi Unikaapparin jotenkin yrittävän estää. Ehkä hän punoo juoniaan."
Tuojotin Soran vihreyttä hohkaaviin silmiin ja tunsin olevani kuin unessa. Hän huomasi katseeni.
-Mitä katsot? Onko naamassani jotain?
-Ei. Sinulla on vain niin kauniit silmät, henkäisi onnesta. Juuri nyt kaikki tuntui olevan niin hyvin. Mutta epäonneksi kaikkea iloa seuraa aina onnettomuus.

Kuningas, Danielin isä, aikoo järjestää juhlat Lavenderin ja Danielin tulevan perillisen kunniaksi. Meidän myös kutsuttiin, olimmehan samassa padassa Danielin kanssa.


Tuskailin huolestuneena peilin edessä. Kuinka saisin itsestäni juhlavan, glamouria ja tyylikkyyttä tihkuvan naisen, jos en kykene edes valitsemaan kaunista pukua ylleni.

-Mirella... tuota...
-Niin?
-Haluasitko auttaa.. en osaa tehdä itsestäni kaunista tämän kaltaisiin tilaisuuksiin! Puuskahdin toivottomana.

Mirella hymyili pirullista hymyään: -"Mielelläni kultaseni, mielelläni."


-Huoh... missähän kaikki viipyvät.

-Meidän piti tavata 10 minuuttia sitten, Sora huokaisi.

-Sora! Olemme valmiita! Mirella huikkasi portaiden yläpäästä.
Sora huokaisi helpotuksesta: -"Vihdoin! Olen odottanut jo ties kuinka kauan!"

Mirella asteli ylväästi alas rappusia.

Hiukan hänen perässään saavuin minä.



Minut nähdessään Sora oli aivan sanaton.



Koetin hymyillä kauniisti.



-Olet... kaunis, Sora sanoi käheästi. Hän tuojotti minua edelleen.
-Mitä katsot? Onko naamassani jotain?
-Ei... Mietin vain, että kuka hullu vaihtoi sinut Lemoniin, hän virnisti.
-Idiootti! Sähähdin hänelle. Kuinka joku voikaan olla noin törppö!
Vastaamme asteli Lavender. Hän vaikutti hermostuneelta.

-Mikä on? Kysyin häneltä koettaen unohtaa kiukkuani Soraa kohtaan.

-Minä..., hän sanoi hiljaa.

-"En pidä siitä, että kuninkaan rakastajatar, Lav, on täällä. Hän vihaa minua." Katsahdin nuorta naista kuninkaan vieressä enkä minäkään pitänyt tuosta ihmisestä. Hän näytti kovalta, liian kovalta sulattaakseen kuninkaan sydämen. Jokin oli pielessä.
-Pysyttele kaukana hänestä, joohan? Varmistin. -"Hänessä on jotain.. epäilyttävää."

Lavender nyökkäsi vaisusti. -"Yritän."

-Muuten Lemon, näytät upealta, hän lisäsi kuitenkin vielä ja hymyili vienosti. Kiitin kohteliaasti, mutta tiesin, että jään hänen varjoonsa kauneudessa.


Käänyin ympäri ja sanoin Mirellalle: -"Todella outoa..."

-Sora, olenhan minä meistä se kauniimpi? Mirella sanoi painottaen sanaa 'minä'.
-Minä tuota...
-Mirella! Lopeta! Sinä tiedät itse vastauksen, joten miksi koko kysyt sitä? Ärähdin. Minusta Mirella meni nyt hieman liian pitkälle.
Näin, kuinka Mirella kihisi kiukusta ja olisin voinut vaikka vannoa, että hän näytti siltä, että pian räjähtäisi.

-Mirella, Sora sanoi ja katsoi tätä silmänurkasta. -"Olet kauniimpi."
-Haahaha.. Tiesin sen, kuinkas nyt suu pannaan!
-Mirella, tuo on lapsellista, huokaisin ja käänsin heille selkäni.
-Hei, minne menet? Sora kysyi vaistoten surullisuuteni.

-Ei kuulu sinulle, nyyhkäisin vaimeasti ja juoksin ulos avoimesta ovesta suoraan kuninkaalliseen puutarhaan.


Tunsin mulperien makean tuoksun ja mieleni teki maistaa sen mehukkaita marjoja. Niitä ei kuitenkaan näkynyt. -"Uah, nyt koko maailma on minua vastaan."

Istahdin keinuun ja katselin koristelampea. Valtavan kokoisen kalat uiskentelivat välittämättä lainkaan minusta.
-Will... Voi, miksi jätitkään koskaan minut! Huoahdin. Olin niin kiukkuinen hänelle ja nykyään myös Soralle, että en kykene edes ajattelemaan selvästi.

Kaiken huipuksi minua väsyttää kamalasti. Käperryin keinuun ja pyyhkäisin kyynelen poskeltani, Itku vaan ei kuitenkaan ottanut loppuakseen.

Vaivuin unien maailmaan, enkä tiedä, kuinka kauaa mahdoin nukkua.


Korviini kantautui ripeitä askelia. Nousin hitaasti takaisin istuma-asentoon. Kyyneleet olivat kuivuneet poskilleni.


-Lemon, Sora huusi helpottuneena. -"Missä olet oikein ollut? Etsimme sinua kaikki!"
En vastannut mitään. Olin liian vihainen.
-Lemon, et kai ole minulle vihainen? Hän kysyi huolestuneena. Tuhahdin vastaukseksi.

Sora katsoi taivaalle koettaen keventää tunnelmaa:-" Kylläpäs tähdet näkyvät tänä yönä selvästi. "

En kestänyt enää. -"Tajuatko sinä mitä olet tehnyt? Tajuatko, että välillä halveksit minua, välillä taas väität, että välität. En halua olla tekemisissä sellaisen ihmisen kanssa. Haluan vain ystävystyä ihmisten kanssa, joista saan selvää! "

Sora vaikeni. Hän katsoi minua surullisena. -" Niinkö tosiaan ajattelet?"
Nyökkäsin ja nielaisin. Suolaiset kyyneleet alkoivat jälleen valua poskiani pitkin.

Mitä...

...ihmettä...?

-Minun mulperimetsän prinsessani, Sora sanoi hiljaa. -"Rakastan sinua."


-Rakastat... minua? Kysyin yllättyneenä. Olin vieläkin Soran tiukassa otteessa. Hän näemmä varmistaisi, etten karkaisi.

-Kyllä, hän vastasi. -"En voisi pilailla tälläisissä asioissa."

-Mutta, luulin sinun pitävän Mirellasta. Olette aina yhdessä ja nauratte samoille asioille... -Me olemmekin vain ystäviä, Sora hymyili. -"Sinä iltana kun et tullut kanssamme kaupungille, tein Mirellalle selväksi, että olemme vain ystäviä. Hän, no..."
-Suuttuiko hän? Kysyin ja niiskaisin. Sora pyyhkäisi sormellaan kylmän pisaran poskeltani.

-Ei. Hän tietää, ettei ihmismieltä voi ohjailla mielensä mukaan.
-Hmm, mutisin. Tämä kaikki oli niin uutta, en tiennyt mitä ajatella. Sitä paitsi, olihan minulla vielä Will. En tiedä, palaako hän koskaan takaisin elämääni, mutta jos luovutan... Minähän rakastan Williä, niinhän?


-En tiedä, henkäisin hiljaa.
-Mitä sinä et tiedä?
-En tiedä, kykenenkö vastaamaan tunteisiisi, kuiskasin ja tunsin Soran säpsähtävän. Hän katsoi minua ihanan vihreillä silmillään. Voi kuinka häneen olisi niin helppo rakastua, niin helppo, mutta en tiedä, kykenenkö siihen. Ihmiseen, josta en tiennyt mitä ajatella.

-Lemon, johtuuko tämä siitä, kuinka olen kohdellut sinua? Pyydän tuhannesti sitä anteeksi. Anna minulle anteeksi, sillä jos en voi elää kanssasi, en tiedä mitä tehdä!

-No, se johtuu osittain sinusta, sanoin ja koetin hymyillä ystävällisesti. -"Mutta minulla on myös omat... henkilökohtaiset syyni."
-Sano vain, mitä minun tulee tehdä, että rakastat minua! Teen mitä vain haluat!
-Minä...




Hän katsoi minua silmät syyllisyyttä hehkuen: -" Olenko minä ihan kamala?"

En kestä enää!

...mitä minun tulee tehdä?

-Sora, kuiskasin hänen korvaansa. -" Annan sinulle anteeksi."

Ehkä näin on parasta.

Ehkä on oikein vastata hänen tunteisiinsa.

Mutta mitä jos en tiedä omistani?

Sora...

Hiiten Will. Olen vapaa päättämään asioistani ITSE.

Kerrankin voin toimia itsekkäästi. Edes yhden kerran elämässäni.

Eihän se olisi huijaamista. Eihän?

Katsahdin häntä suoraan silmiin ja sanoin vakavana: -"Minäkin rakastan sinua."


Ties kuinka monta tuntia olimme istuneet tuossa keinussa. En enää välittäny ajan kulusta enkä juhlasta. Toivon mukaan Lavender ei suuttuisi.

Toivottavattavasti muut eivät enää etsineet minua. Se olisi turhaa.


-Lemon! Missä olet? Lavender huusi epätoivoisesti. Hän oli ajelehtinut yhä syvemmälle ja syvemmälle metsään. -"Oletko sinä täällä?"


Pensaikossa kahisi. Kuului matalaa murinaa.



-L-Lemon? Oletko siellä? Lavender kysyi pelokkaana ja astui askeleen lähemmäs pensasta. -En, murahti joku pensaasta. -"Olen Gargaradian hirviö."


Punaiset silmät välkähtivät. Pensaissa piileskelevä hahmo astui näkyviin.

-Lav, kuninkaan rakastaja? Mitä sinä siellä teet?

-En ole minkään typerän kuolevaisen rakastaja, otus sanoi punaiset silmät vihaa leimuten.
-"Tulin tappamaan Lemonin."
Lavenderin ilme jäykistyi, mutta enää hänen kasvoistaan ei paistanut pelko.

-Minun hyvään ystävääni Lemoniin et koske! Kuulitko sinä? Häneen et koske ikinä! Et edes kuolleen ruumiini yli! Lavender kiljui etsien katseellaan maasta puunpalaa. -"Sitä ennen minä tapan sinut!"

Otus naurahti.-"Hah, no yritä pois. Saan ainakin vähän mahantäytettä ennen kuin syön Lemonin ruumiin. Teissä molemmissa ei kuitenkaan ole juuri syötävää."





Kuului korvia vihlovaa kiljuntaa.




Sora hätkähti. -"Kuulitko? Joku kiljui."
-Hmm, mutisin unenpöpperössä. -"Luulisin niin."

Sora hyppäsi pois keinusta. -"Tule, mennään katsomaan ettei kukaan ole vaarassa."
Minäkin nousin keinusta, mutta väsynyt kun olin, kompuroin ja kaaduin heti maahan.

-Aih, nilkkani! Parahdin. Sora pysähtyi ja käveli luokseni. -"Mene sinä vain, minä tulen perässä.", jatkoin.
-Ei tule kuuloonkaan, hän sanoi hymyillen ja nosti minut varovasti syliinsä.

-Toivottavasti en ole liian painava, sanoin pahoillani.
Sora pinkaisi juoksuun ja naurahti leikkisästi: -"Juuri sopiva minulle."



Saavuimme aukiolle. Sen keskellä makasi Lavender.

-Eih! Kiljaisin ja nilkutin hänen luokseen. -"Mitä on tapahtunut?"

-L-Lemon, Lavender vastasi heikosti. Hänen kasvonsa oli aivan veressä ja hänen vartalonsa oli viiltojen peittämä. -" Älä luovuta. Ratkaise tangramin mysteeri."

-Kuka tämän on tehnyt! Kiljaisin hädissäni ja ääneni nousi muutaman oktaavin. -"Kuka saattoi tehdä näin sinulle?"
-Lemon, sinä pystyt siihen, Lavender sanoi köhien. -"Minä..."
Sora avasi suunsa ja sanoi rauhallisesti: -" Älä puhu, se vie vain voimiasi. Sinä selviät kyllä."

-En, Lavender vastasi hymyillen. -"Pitäkää huolta toisistanne ja miehestäni Danielista." Nyyhkin ja itkin. Kuinka näin voi käydä niin nuorelle ja kauniille Lavenderille!

-Minä.. Minä olisin niin halunnut olla tangramin osanen. Olisin halunnut olla osa ratkaisua, Lavender sanoi niin heikosti, että sitä tuskin kuuli. -"Onneksi sain tuntea sinut, kaunokainen." hän lisäsi ja henkäisi hiljaa.




Ne olivat Lavenderin viimeiset sanat. Viimeiset sanat.




Lavender sai kauniit hautajaiset. Uskon, että hänestäkin ne olivat kauniit.




Paljon valkoisia kukkia. Oli kevät.




Itkimme kaikki hänen arkkunsa luona.




Näin, kuinka Lavenderin hauta kaivettiin routaiseen maahan.




Haudalle istutettiin valkoinen kukka.




Lavenderin lempikukka.




Lavenderin haudan ääressä vannoin mielessäni, että en jätä mysteeriä selvittämättä. Taistelen tieni loppuun asti yhdessä muiden tangramin- osien kanssa. Ja yhdessä Soran kanssa. Vaikka suru kalvaa mieltäni, en voi lopettaa, sillä tämä tarina ei ole vielä loppunut. Se on vasta alussa. Tiedän, kuinka mitä pelottavimmat paikat joudun kokemaan, kuinka paljon joudun taistelemaan. Enkä tee sitä ainoastaan itseni tähden. Teen sen Lavenderin, Graganin ja muiden niiden vuoksi, jotka ovat menettäneet henkensä tässä taistelussa.



Minä en luovuta. En ikinä.




-Meidän täytyy siis jatkaa matkaa, Sora totesi rikkoessaan hiljaisuuden.
-Niin. Lavender toivoi sitä, sanoin ja hymyilin vaisusti.

-Hyvästi kuninkaallinen ylellisyys, Mirella voihkaisi.

-Mutta emme voi matkata näin. Maineemme on jo kiirinyt edellemme. Lisäksi olen kuninkaallinen, Daniel sanoi hiljaa.
-Mutta emme luovuta, Sora sanoi.
-Emme. Matkatkaamme siis Loreniin meriteitse, Daniel vastasi totisena.
-Ihanaa! Kuninkaallinen purjevene! Mirella hihkaisi innoissaan.

-Ehei. Pestaudumme johonkin laivaan miehistöksi, Daniel korjasi. -"Se ei tule olemaan helppoa."



Osan 4. loppu.

 

Antakaa rakkaat lukijat anteeksi viivat nuissa kuvissa, photarini sekoilee näemmä. Ai niin, suosittelen lukemaan mah. pimeässä, sillä suurin osa kuvista on lähes mustia :) Maukkaita lukuhetkiä! -Susiprinsessa 19:55, 22.12.2008



-Minua pelottaa, kuiskasin. Ulkona oli pilkkopimeää ja jäätävän kylmä. Syksyn viimeiset lehdet olivat jo tippuneet aikoja sitten. Linnut olivat matkustaneet etelään lämpimään: Niin myös varmaan Leakin. Ainakin toivoisin niin.


-Älä ole lapsellinen, ei täällä mitään ole, Mirella nalkutti ja jatkoi kävelemistä. Hän oli sanonut Esterellan olevan jo lähellä, mutta minusta tuntui hänen menettäneen suunnan.
-Ihan oikeasti, tiedätkö sinä missä me ollaan, tiuskaisin. Olin jo tunti sitten kyllästynyt marssimaan ympyrää. -" Palataan takaisin, tuskin kukaan tietää meidän olleen asialla. Vaikka emme kyllä tehneetkään mitään väärää. Sitä paitsi kaikkihan oli Jelenan..."
-Hei etkö voisi olla hiljaa, Mirella kivahti. -"Olen tunteja kuunnellut marmaruksiasi. Tuollaisen hienostoleidin ei kannattaisi kauheasti matkustella, kun kokoajan kaikki on pielessä. Elämä on kovaa ja kylmää, ei aina reilua sinullekkaan, hopealusikka-neidille."

-Minä... Tuo ei ole totta! Minullekkin on sattunut kurjia asioita! Kiljaisin typertyeenä. Tuollaista minun ei tarvitse sietää!

-No voi voi, eikö isi ostanut ponia kun olit viisi vai etkö saanutkaan kuuta taivaalta?

-Riittää! Riittää, henkäisin hiljaa. Mirella vaikeni ja luulin hetken hänen jatkavan.

-Äh, olemme molemmat vain nälkäisiä ja kylmissämme.
-Niin, vastasin. En halunnut jatkaa riitelemistä ja kuluttaa vähäisiä voimiamme tappelemiseen. Ehkä hän oli oikeassa.

Pysähdyimme ja katselimme paikkaa. Metsä hengitti hiljalleen ja valmistautui talven tuloon. Oravat makasivat sammalvuoteellansa ja kettu tuhisi hiljaa kannon kyljessä. Maan kolosesta kuului hiljaista sihinää: Kaiketi itse käärmeiden kuningas vaipui yöpuulle.

-Sytytän nuotion. Tuotko minulle muutaman puun? Mirella kysyi ja tuijotti öiselle taivaalle.


-Syttyihän se. Valitettavasti meillä ei ole mitään syötävää, sanoi Mirella pyyhkien hikeä otsaltaan.
Tuojotin ritisevää nuotiota ja mietin, mitä Mirella oli oikein nuoruutensa aikana kokenut. Mitä hänelle oli sattunut?
-Tiedän mitä ajattelet, hän sanoi hymyillen. -"Lapsuuteni... no...


-Et uskalla juosta näin kovaa! Räkätti nariseva pojan ääni tytölle: "-Olet likka eikä ne uskalla mitään!"

-Tuo ei ole totta! Tai siis, kyllä minä uskallan! Mirella tuhahti ja näytti hapanta naamaa pojalle.
-"Sitä paitsi Zarlec, muistan, ketä pelotti juosta viime yönä täällä."
-Ole hiljaa tai... Zarlec sanoi ja kohotti rystysensä.

-Luuletsä että mä pelkään sua? Mirella tokaisi ja nauroi arvaamatonta nauruaan. Se sai pojan yhtymään nauruun ja he kaksi hekottivat sinä päivänä vatsansa kipeiksi.


-Mitä sä teet? Töksäytti kimeä ääni Mirellan takaa.
-E-en mitään...
-Sä meikkaat? Minkä takia? Käkätti ääni uudelleen. Mirella tuijotti jalkojaan.
-Mä aattelin vaan...
-Jonkun pojan takia? Mirella sä näytät ihan hirveeltä kun meikkaat!
-Niin, mutta...
-Oikeesti nyt peset mun meikit kasvoiltas ja painut petiin!

-Kyllä isosisko, Mirella henkäisi. Isosiskonsa lähdettyä hän vielä vilkaisi peiliin. Ehkä meikkaaminen ei sopinut hänelle.


-...Ja sitten sanoin, että toki uskallan ratsastaa sonnilla ja....
-Mike hys! Se tulee! Zarlec sanoi ja tökkäsi Mirellaa mahaan.

-Mikä se? Mirellä töksäytti ja hieroi mahaansa. -Oikeesti ai vitsi..."
-Gemma. Oikeesti nyt... Zarlec tiuskaisi ja katsoi taakseen.

-Gemma! Se on hirvee pelle! Mitä sä oikeen näät siinä?

-No se laittaa itsensä niin nätiksi. Oikeesti eikö se susta näytä kivalta? Zarlec sanoi sukien hiuksiaan.
Mirellä mulkaisi Zarlecia ja lähti pois jupisten itsekseen:"Joo ja mikä mä oon..."
-Anteeksi Mike! Mä unohdin! Zarlec sanoi punaistuen ja lähti juoksemaan Mirellan perään.


-Mitä tuolla tapahtuu?
-Joku pari esittelee tanssitaitojaan. Tule, mennään nyt, Zarlec sanoi. -"Myöhästymme matsista!"
-Ei, odota. Tahdon vain nähdä...

Mies ja nainen tanssivat saadakseen rahaa. He olivat kovin rähjäisen näköisiä, mutta heidän tanssiessaan rähjäisyys ikäänkuin katosi ja he näyttivät kauniilta ylhäisiltä.
Mirella tuijotti nuotioon. Hän niihkaisi hiljaa, en tiedä onnesta vai surustako. Sitten hän käännähti minuun päin ja sanoi: "Mutta älä sinä sellaista mieti! Minulla on kaikki nyt hyvin!" Tuojotin häntä surullisena.
Tiesin, että minun kuuluisi jotenkin lohduttaa häntä, mutten tiennyt miten.

Toivotimme hyvät yöt ja sammutimme nuotion. Sinä yönä satoi lunta.

Heräsimme, kun aurinko kajasti puiden lomasta. Sen heikko valo lämmitti mieltäni ja minusta tuntui että tässä maailmassa oli sittenki ehkä jotain oikeasti hyvää ja kaunista. Lähdimme kävelemään luultavasti oikeaan suuntaa. Lumi oli peittänyt jälkemme, joten toivon mukaan emme enää eksyisi kovin. Kuitenkin taivaltaessamme havaitsimme lumen sulaneen ja aina mitä etelämpään menimme, oli lumi jo sulanut.


-Olemme perillä Estrellassa! Mirella henkäisi. Tosiaan, he olivat saapuneet pieneen ja niin kovin somaan kyläpajaseen. Tai pikemminkin kaupunkiin, sillä olihan sillä pääkatu, jonka varrella monia liikkeitä.

-Haluan eroon näistä ryysyistäni! hän jatkoi. -" Nämä ovat niin eilistä! Niin kuin sinunkin."
-No anteeksi nyt vain, nämä ovat hyvän ystäväni lainaamat vaatteet, puuskahdin. Tuntui, kuin Mirella tahallaan loukkaisi Lean muistoa sisimmässäni.
-Aivan sama, Mirella sanoi, mutta virnuillen minulle siihen malliin, että kaikki olisikin ollut leikkiä.


-Ihana! Näytän tässä niin hurmaavalta! Mirella viserteli itsekseen peilin edessä. Olin löytänyt itselleni myös lämpimämmän asusteen, Mirellan valinnan mukaan jälleen.

Katselin itseäni peilistä. Kuvajaiseni näytti lapsekkaalta ja kielsin tuon ajatuksen mielestäni, sillä olin jo melkein täysi-ikäinen ja ajatusmaailmaltani aikuinen.

Mirella katsoi haltioituneena jokaisesta näyteikkunasta sisään. Hänen rajalliset varansa estivät häntä kaupungin tyhjiin putsaamisesta, rikkaana hän olisi ilmeisesti niin tehnyt.


Minulle tuli outo tunne. Tunne, jota en ole milloinkaan ennen kokenut. Tunteen johdattelemana kuljin kaupungin läpi kuin horroksessa, kunnes saavuin ikivanhan kivipaaden luo.

Se oli veistetty taidokkaasti kivestä ja lukutaitoinen kun olin, saatoin lukea sen sammaloituneelta pinnalta sanat:

"Sethina, kasvata meidät vahvoiksi,
jumalista ylivertaisin ja mahtavin.
Anna meille voimaa voittaa naapurikansat,
anna meille voimaa peitota luonnonvoimat,
anna meille tuhatpäinen ruoskasi, anna meille vihaa hehkuvat silmäsi.
Tyttäriemme ja poikiemme tähden rukoilemme,
säästä tämä kylämme jälkipolvillemme."


Patsas.... Sethinalle?


-Mikä sinua siinä homeisessa patsaassa kiinnostaa? Kuului takaani. Ääni naurahti makeasti ja tapautti minua olkapäälle niin että vallan säpsähdin. Riuhtaisin itseni irti hänen otteesta. Tulija oli mies, kovin komea ja kapeakasvoinen, minua vuosia vanhempi, arvelin näin äkkiseltään häntä noin 26- vuotiaaksi. Tuon miehen tuijottaessa minua jäänsinisillä silmillään tunsin hänen katseestaan aitouden.

-E-ei mikään, änkytin, sillä tuon miehen ulkomuoto sai minut sanattomaksi. -"Sitä paitsi, lukemiseni eivät varmaankaan kuulu sinulle."

-Osaat siis lukea? Hän naurahti jälleen, tällä kertaa ehkä hiuman ivallisesti, mutta happaman ilmeeni nähdessään hän vaikeni.
-Olen Sora, hän sanoi ja ojensi kätensä. Katsoin hänen kättään. Mitä hän tuolla kädellä tarkoitti?

-Olen Lemon, mut...
-Meilläpäin yleensä, kun joku ojentaa kätensä, siihen vastataan kättelyllä, hän sanoi. -"Luulin sinun olevan oppinut."
-Niin olenkin! Mutta olen sisämaasta, meillä poskisuudelmat ovat tervehdyksiä! Tiuskaisin.

-Vai haluat sinä suudella heti ensitapaamisella? Voi sanoa, että nopeaa toimintaa, hän tirskaisi ja käänsin selkäni tuolle hävyttömälle miehelle. Lapsellisuuden huippu.

-Lemoooooooooooon! Mirella huusi ja juoksi paikalle. -" Minne oikein katosit, ne sotilaat pyys..." hänen lauseensa jäi kesken huomatessaan Soran. Sora hymyili hänelle veitikkamaista hymyä ja mieleni teki oksentaa.

-Hei, olen Mirella, esitteli Mirella itsensä viehättävästi. Huomasin noiden kahden välillä jotain kipinää. Tuntui suorastaan siltä, että Mirella ahmi jokaisen hyvännäköisen itselleen, joten minulle ei jäänyt taaskaan mitään.

Katsellessani noiden kahden rellestystä, tajusin kaipaavani Williä. Puoli vuotta sitten hän oli jättänyt minut. Kumma kyllä, en ollut katkera enkä vihainen, uskoin hänellä olevan jokin tärkeä asia, minkä hän selittäisi minulle aikanaan. Kuitenkin aikaa oli kulunut jo paljon.


Vuokrasimme yläkerran eräästä somasta pienestä majatalosta, jonka omistaja luovutti meille muutamaksi päiväksi. Pidin talon suloisesta sisustuksesta sekä sen vieressä olevasta lammesta. Katselin sen väreilevää pintaa ja ikävöin Gragania. Majoittauduttuamme huoneeseemme alkoi Mirella välittömästi ehostaa itseään, siihen en kuitenkaan kiinnittänyt huomiota juurikaan.


-Menemme kaupungille juhlimaan, tuletko mukaamme Lemon? Mirella sanoi katsellessaan kaunista kuvajaistansa peilistä. -" Ajattelimme käydä syömässä ja kierrellä muuten vain. Sora sanoi esittelevänsä kaupunkia."

-Ei kiitos, hymähdin vastaukseksi. -"Miksi minä tulisin teidän kahden väliinne pilaamaan ihanan romanssin."
Mirella katsoi minua helpottuneena: -"Luojan kiitos. En siis tarkoita mitenkään pahalla, mutta aina kun olemme kahden, tahtoo Sora minun kertovan sinusta kaiken. Se alkaa jo pikku hiljaa rasittamaan! "
-Minusta? Tuojotin Mirellaa silmät lautasen kokoisina.

-Sinusta sinusta typerys. Huoh, miehet ovat niin yksinkertaisia. Sanoin, ettei sinussa ole mitään mielenkiintoista ja ettei sinulla ole värisilmää, ainakin kun vaatteitasi katsoo...
-Mirella!
-No vitsi vitsi... Mirella naurahti. -"Mutta hei hei, lähdemme nyt!" Mirella heilutti lähdön merkiksi ja sulki oven hiljaa perässään. Jäin yksin huoneeseen miettimään hänen sanojaan.

"...ja niin he saivat toisensa, niinkuin mies ja nainen. Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti." . Pamautin kirjan äkäisesti kiinni, sillä ylimaireat prinsessa-saa-prinssinsä-loput eivät voi pitää paikkaansa. Ainakaan minun kohdalla.


Ai niin, näin tänään sen Sethinan patsaan. Pitäisiköhän minun tutkia sitä paremmin..? Olin vain lukenut kirjoituksen kertaalleen välittämättä sanojen merkityksistä. Mitä jos hän olikin johdattanut minut oikeasti sen pystin luo, enkä ollut vain kuvitellut? Päätin varmistaa asian, joten kiskaisin lämpimät vaatteet ylleni ja painuin ulos.

Ilma oli kirpeän kolea, mutta ei kuitenkaan liian kylmä öisille retkille. Pidin lumen narskunasta tossujeni alla, harmi vain, kuin lunta ei ollut satanut. Talvi oli lempi vuodenaikani, epäonnekseni olen sisämaasta, jossa lumen tuleminen ei aina ole varmaa.



-Lemon...

Joku toisti jälleen nimeäni.

< -K-kuka kutsuu minua? Kysyin kovaäänisesti, luultavasti Sora ja Mirella pelleilivät pusikossa ja yrittivät säikyttää minua. -"Jos tämä on jotain typerää pilaa, niin hah, kuolen melkein nauruun."
-Lemon, se olen minä, Sethina, jyrisi ääni. Se kuului taivaista.
-Sethina? Miksi? Mitä on tapahtunut?

-Lemon, minulla on sinulle kerrottavaa. On aikasi kuulla lisää tehtävästisi, kajahti ääni.
-"Kutsuin toverisi paikalle, heidänkin olisi hyvä kuulla minua."
-Toverini?
-Mirella ja Sora. Heidän ja muutaman muun kanssa sinun tulee kukistaa Unikaapparin aikeet.


-Lemon! Sora hihkaisi juostessaan paikalle. -"Mitä tämä merkitsee? Kuulimme Mirellan kanssa äänen, joka kehotti meitä tulemaan luoksesi tänne. Mitä on tapahtunut?"

-E-en tiedä. Tämä liittyy jotenkin Unikaappariin ja siihen, miksi viattomien henget riistetään syyttä, kuiskasi. -"Missä Mirella?"

Sora naurahti: -" Siinä puvussa en uskoisi hänen juoksevan niin kovaa. "
-Niin, vastasin, sillä muistin Mirella kertomiset Sorasta. Siitä, mitä hän kyselee jatkuvasti minusta Mirellalta. Kasvoni punastuivat hiukan ja käänsin häpeissäni selkäni Soralle.

-Lemon, Sora kuiskasi korvaani ja kosketteli hopeisia hiuksiani. -"Minä..." Hän oli aikeissa sanoa, kunnes Mirella puuskutti paikalle. Hänen kasvonsa olivat juoksemisesta punaiset ja hän huohotti:

-" Et sitten voinut odottaa", hän tiuskaisi Soralle. -"Katso nyt kenkiäni, menivät varmasti pilalle."

-Luulin, että Lemonilla oli jokin hätänä, Sora puolusti itseään.
-Hiljaa kuolevaiset, jyrähti taivas ja kolmikko vaikeni tyystin.

-Lemon, sinä tulet ratkaisemaan ihmiskuntaa koskevan haasteen yhdessä tangram-tovereidesi kanssa. Sillä mikäli onnistut sen ratkaisemaan, jumalat palkitsevat sinut ylivertaisesti ja Unikaapparin voimat katoavat.
-Toverini? Toistin kummastuneena ja katsahdin Mirellaan ja Soraan. -"Heitä lienee muitakin?"
-Kyllä. Aluksi, tehtävänäsi on koota yhteen teidät kaikki seitsemän itsesi mukaan lukien, taivas jyrähti. -"Jotta voisitte ratkaista arvoituksen, sillä teidän kaikkien voimia sekä älykkyyttä tarvitaan."

-Onko? Onko minullakin jotain osaa tässä? Sora huudahti kummastuneena. -"Mitä minä teen?"
-Suojelet Lemonia sekä muita tangramin palasia. Teidän täytyy pysyä koossa. Olin jo tovin miettinyt, mistä löytäisin toverini, mutta huusin kuitenkin Sethinalle:-"Mistä tiedän, ketkä kuuluvat tangramiin?"
Sethina naurahti ja virkkoi:-"Annan sinulle merkin, kun aika on otollinen. Nyt kuljetan teidät seuraavan tangram-palasen lähettyville. Minulla ei ole oikeuttaa kertoa, kuka hän on, sillä jo nyt olen paljastanut liikaa. "

Valtava tuulenpuuska tempaisi kolmikon äkki arvaamatta. -"Lupaan, ettei teille käy kuinkaan!" Sethina vannoi.

Osan 3. loppu.

1.11.2008 (Hei nyt on jo marraskuu!) Osa 2- Kaunehin Mirella

-Tangram...? Kuiskasin hiljaa. Tuo sana oli minulle uusi. Tai ainakin luulin hetkisen olevan.

-Muistele...Muistele! Sethina henkäisi ja tuijotti lammelle. Se oli edelleen peilityyni ja rauhallinen.

Tangram...Tangram...?


-Äiti, mikä tuo on?

-Se on tangram. Tarkoituksenasi on muodostaa näistä paloista neliö, kultaseni, nainen vastasi. Katsahdin paloja: -"Eihän nuista voi mitään tehdä! Pelkkiä paloja vain! Ei mitään yhtäläisyyksiä!
-Kulta, ei pidä olla epäluuloinen. Katsos näin, nainen näytti siirtäen näppärästi paloja vaihtaen niiden paikkaa.

-Si..siitä tuli neliö! Hyvä äiti! Kiljaisin riemastuneena. Tuon äiti saisi opettaa minulle.

-.Muistan! Minä muistan!

-Hienoa. Älä koskaan unohda Lemon, Sethina hymyili ja katseli minua: -"Olet äitisi näköinen."
-Mutta miten tangram.. en ymmärrä mitään! Miksi kerrot minulle...
-Kuuntele. Sinä olet tangramin keskus. Sinun tulee muodostaa täydellinen neliö. Sinun tulee koota loput kuusi palaa ja yhdistää voimanne ja ratkaista arvoitus. Sinun tulee voittaa unikaappari, Sethin selitti nopeasti: -"Kaikki riippuu sinusta!"
-Miksi..., kysyin typeränä. Tämä kaikki oli minulle niin uutta ja tuntelmatonta, etten kyennyt käsittämään ollenkaan mitään, mitä Sethina yritti minulle sanoa.
-Miksi juuri minä?
-Koska sinä, olet Elvan tytär. Suurenmoisen Elvan. Elvan, josta kaikki ovat saaneet alkunsa. Ja minä, olen.... Sethina oli sanomassa, mutta keskeytti lauseensa kuullessaan jotain. Hän säpsähti ja kuiskasi vielä nopeasti:-" Estrella." Hän katsoi punaiseen savuun. Otsaani alkoi särkeä ja kuin taianomaisesti nukahdin vesipisaroiden jyskeeseen.


Kuulin pikaiset askeleet vähän matkan päästä, mutta olin liian väsynyt nousemaan.

Liihkahdin hiljaa, mutta aivan hiljaa ajatellen, että kohta saattaisin kohdata loppuni.
-Hei, kuului lempeä ääni takaani. En vastannut. Kuulin varmasti olemattomia. -"Mene pois", ärähdin. Kuului iloista kikatusta ja tunsin hetkellistä tarvetta saada puristaa tuota kyseistä henkilöä napakasti kaulavaltimon kohdalta.
-Tule, autan sinut sisälle. Saat lämmintä keittoa, hän jatkoi ystävällisesti.


Tunsin lämpimän keiton solisevan alas kurkustani. En ollut syönyt päiväkausiin. Laihduin varmasti kiloja.


-Pidätkö keitosta? Nainen kysyi iloisesti ja tuijotti minua. Ai niin, siipeni. Hän pitää minua kummallisena.

Mulkaisin naista ja toivon hänen olevan puuttumatta asioihini.


-Kuka olet? Nainen kuitenkin kysyi ja katseli kiinnostuneena siipiäni.
Avasin suuni sanoaakseni jotain, mutta epäröin. Miksi tuon pitäisi saada kuulla kuka minä olen?
Tuojotimme toisiamme hetkisen. Kunnes nainen tirskahti ja sanoi:" Olen Lea. Minä asun yksin, eristyksistä ulkomaailmasta, sillä olen kyllästynyt ihmisen typeriin tekoihin ja ahneuteen.
Elän täällä yksin...." Lea sanoi vakavasti. "...Toisinaan sitä kaipaa muttakin juttuseuraa kuin itsensä ja metsäneläimet..." Lea tuijotti lasittunein silmin ikkunasta.


Jossain syvällä sisimmässäni ymmärsin tätä ihmistä. Olehan minäkin ollut yksin, äidin ja Graganin jätettyä minut...


-Olen Lemon, kuiskasin hiljaa. "Tulen kaukaa. En ole siis täältä kotoisin."
-Näytätkin erikoiselta, Lea sanoi. "En tarkoita siipiäsi, vaan pukeudut kuin ylhäiset..."
-Mutta siipesi, hän jatkoi. "Olen kovin utelias. Kertoisitko miten sait ne?"

Kerroin Lealle surullisen tarinani. Hän tuntui ymmärtävän minua. Se helpotti oloani.

Viivyin Lean luona muutamia päivinä.

Hän ei päästänyt minua jatkamaan, tahtoi vain että saisin hieman lihaa luitteni ympärille ja tokenisin Willistä. Autoin Leaa hänen askareissaan: Hoidin kasvimaata, ruokin eläimiä ja kalastin ruokamme.


Eräänä päivänä, kun olimme ulkoasalla, Lea katsahti minuun kateellisena ja sanoen: "Siipesi ovat ihanat. Et tiedä, kuinka kovasti haluaisin ne. Jos saisin siipesi, voisin lentää yhdessä ystävieni kanssa..."

-Y-ystäviesi? Kysyin kummastuneena.
-Lintuystävieni. Voi Lemon kiltti! Anna minulle siipesi! En kestä enää elää yksin. Sinä sait minut tajuamaan: Ihminen ei elä yksin, vaan tarvitsee ystävän rinnalleen. Kun sinä lähden, jään taas yksin. Ties kuinka kauaksi aikaa!

-Mutta kuinka? Kuinka voimme irroittaa siipeni ja siirtää ne sinulle! Tuskin kumpikaan miestä on lääkäri...
-Höpsö! Oletko kuullut koskaan jumalien voimasta? Jos jotain toivoo, toivoo oikein hartaasi, sydämmensä pohjasta, se toteutuu. Rukoilkaamme yhdessä jumalia! Olkoot jomalat meille suotuisia, niinkuin ovat he olleet maanviljeliöille ja kuninkaille! Olkoot he nyt suotuisia meille!

Lea polvistui ja rukoili. Tein samoin uskomatta tämän toimivan. Rukoilimme tunteja. Menetimme ajantajun,sillä vain rukoilimme. Minä rukoilin vapautusta siipien takaasta ja Lea rukoili siipiä, jotta voisi jättää niin synkeän ja ahdistavan elämänsä täällä.

Nukahdimme molemmat toivottomina. Mitään ei tapahtunut.

Aamu valkeni. Ensi säteet koskettivat meitä ja heräsimme tokkurina kosteasta maasta. Lea kiljaisi. Hänellä oli saanut siipeni!


-Ihanaa ihanaa! Kiljuimme molemmat riemusta ja nauroimme mahat kippurassa. Miten tämä kaikki saattoikaan toteutua.
Yhtäkkiä Lea katsoi minua vakavasti ja halasi.

-"Minun on lähdettävä."
Katsoin häntä kaihoisasti. Vaikka meistä ei tullut ylimpiä ystäviä, en silti tulisi unohtamaan Leaa. Leaa, joka todisti minulle kaiken olevan mahdollista.


Lea pyrähti lentoon. Jäin katselemaan hänen jälkeensä, kunnes näin enää pienen pisteen taivaanrannassa. Olin yksin.


Samassa tunsin pistävää kipua takaraivossani, sillä joku tai jokin kolkkasi minut. Valahdin toivottomana maahan.

Heräsin ja haistelin ilmaa: Se haisi mädäntyneeltä kalalta ja ihmisjoukoilta. Vieressäni oleva mies raakkui: -" Halpoja orjia joka lähtöön! Jokaiselle löytyy mieleinen!"

-Mitä ihmettä? Tiuskaisin miehelle. Hän haisi viinalle ja tuojotti kasvot turvonneina minuun:

-" Kultaseni, tervetuloa Wentmilleniin!"
-Wentmilleniin? Mikä ihmeen paikka...? Auh! Mies läpsäisi minua kasvoille.
-Olen täällä ylenpi arvoisempi kuin sinä, kulti, mies sanoi ja siveli poskeani likaisella sormellaan. -"Ole hiljaa tai...." Hän jatkoi ja kaivoi verisen puukon taskustaan.

-Et voi tehdä minulle mitään! Et... koska....koska....
-Sanoin ole hiljaa! Mies karjaisi ja tunsin veitsen viiltävän poskeani. Kiljaisin ja kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Kuinka julma tuo mies voikaan olla!

-Anna jo olla! Huusi mies takaani. Käännyin kasvot kyyneileisinä. Kuka onkaan tuo pelastava ritarini?

-Ostan tytön. Kuinka paljon?
-500 kolikkoa. On sen verran nuori ja hyvännäköinen, tällä kertaa et pääse pääse halvalla, Shego, orjakaupias naurahti ja Shegon raottaessa kukkaroaan hän päästi kahleeni irti.

-Kiitos, sanoi Shegolle. Hän katsahti minuun ja hymyili: "Voi tyttöseni, jouduthan sinä tämän minulle kuitenkin korvaamaan."
-K-korvaamaan? Mitä ihmettä? Luulin että pelastit minut!

-Niin teinkin. Saisit olla siitä kiitollinen, mies sanoi ja lähti kävelemään rivakasti. Seurasin hän kummastuneena: "Mutta minä en ole sellainen tyttö. Sellainen, joka korvaa ruumiillaan..."
-En pyydä sellaista palvelusta, vaikka oletkin nuori ja kaunis. En. Olen ystävällinen mies, jos suonet anteeksi, ajattelen vain sinun ja itseni parasta."
-Mitä minä teen? Tarkoitan miten sitten korvaan tekosi?

-Tulet töihin rivolliini, mies naurahti ja osoitti hulppeaa taloa.

-" Rivolli Kultaruusuun!"


-Katso Mirella. Tuolta tulee näköjään uusi tyttö, Jelena totesi.
-Hmm. En usko sen pärjäävän meille. Kovin kummallisen näköinen.

-Jalat tuollaiset riu'ut ja hiukset kuin vanhuksella. Kuinka Shego edes suostuu katsomaan siihen päin? Jelena sanoi vihaisesti ja sylkäisi ikkunaan.
-En tiedä. Mutta helpolla hän ei tule pääsemään, tule Jelena, vaihdetaan esiintymispuvut päälle.


-Tämä on rivolli Kultaruusu! Shego sanoi nauraen.

-Ihanan näköinen! Mutta mitä minä teen? Olet hyvä siivoama...
-Kultaseni, meitä ei kiinnosta tuollaiset kotimammojen toimet. Osaathan tanssia...ja laulaa?
-K-kyllä, luulisin, sanoi ja punaistuin. Toivottavasti tuo mies ei odota minusta liikoja.
-Hyvähyvähyvä, mies söpsötti ja sai minut nauramaan: "Muista nauraa aina! " Hän lisäsi vielä.

-Mene yläkertaan, tapaat siellä työtoverisi. He valmistelevat juuri illan esitystä, Shego hymähti ja pyyhälsi asioilleen. Jäin vain yksin typeryyksissäni seisomaan paikalleni.


Raotin yläkerran natisevaa ovea. Huoneessa ei ole ketään, huokaisin helpotuksesti ja suljin oven.
-Kuka sinä olet? Kuului kimeän ivallinen ääni takaani.
-O-olen Lemon, sanoin säpsähtäen. Kaksi kuvankaunista ja pyntättyä naista seisoi takanani.

-Minä olen Jelena, jatkoi kimeä-ääninen nainen. -" Ja hän on Mirella."
-Hauska tutustua, sanoin hymyillen, mutta Jelena ja Mirella eivät vastanneet hymyyni.
-Uusi tyttö, Mirella sanoi, -" Sinun olisi syytä tietää, että me emme siedä kilpailua."
-Emmekä kaltaistasi hienostolaisneitiä. Joka ei ole edes kaunis.
-Teemme kaikkemme saadaksemme sanut täältä pois, halusit sitä tai et, Mirella kivahti.

-Vaatteesi löydät komerosta, hän lisäsi ivallisen lempeästi.
-Miksi....Miksi olette niin ilkeitä? En kai ole tehnyt mitään teille...
-Ole hiljaa huora, Jelena sanoi ja läimäytti minua poskelle. Kiljaisin kivusta ja haukoin henkeä. Kyyneleet kirposivat silmiini.
-Hyvästi, he sanoivat naureskellen jättäen minut yksin vieraaseen huoneeseen.


Sovitin Shegon minulle hankkimaa pukua. Se oli samanlainen kuin Mirellalla ja Jelenalla, mikä sai minut tuntemaan inhon väreitä selässäni. Voi kuinka inhosin niitä kahta!

Nyyhkin hiljaa itsekseni, ja jouduin ensikertaa elämässäni meikkaamaan peittääkseni suruni arvet.


Ensiesiintymiseni oli kuulemma upea. Hymyilin Shegon tahdosta, mutta sisälläni tunsin kipua ja tuskaa. Tiesin, ettei minun pitäisi välittää kiusaajistani, mutta mitä muuta olisinkaan voinut tehdä?

Monet asiakkaat kuulemma pitivät minusta. Onneksi Shego sanoi ettei minun tarvitse ottaa yksityisesti asiakkaita kuten Jelenan ja Mirellan.


Kampasin hiukseni ja olin menossa nukkumaan, kun kuulin jonkun jouksevan rappuset yläkertaan. Valmistauduin murtovarkaaseen, pidin pientä veistä yöpöytäni laatikossa.

Mirella juoksi huoneesaan ja kavahti nähdessään minut. Hänen kasvonsa olivat veriset.

-Aahh.. Mirella parahti ja nyyhkytti. Tartuin kasvoliinaani ja pyyhin hänen kasvonsa puhtaiksi. Se loistivat taas hänen kauneuttaan, tunsin itseni niin kovin rumaksi.
-Kiitos.
-Ei kestä, sanoin hiljaa ja katselin häntä. Tuijotimme toisiamme, Mirella ja minä.
-Kuinka... mitä kävi? Kysyin huolestuneena. Vaikka inhosinkin Mirellaa, en tahtoisi noin käyvän edes vihamiehellenikään.
-Tyytymätön asiakas, Mirella hymyili. -" Sinäkin opit joskus, että kaikki asiakkaat eivat ole kilttejä... vaikka siltä näyttävätkin ulospäin..."
-J-jalkasi? Mikä sitä vaivaa?
-Kovakourainen asiakas, Mirella ja jatkoi ja siveli mustelmaista reittään. Hän katsoi minua ja sanoi: -" Anteeksi. Olen kohdellut sinua kovin huonosti... minä,,,"
-Ymmärrän, sanoin hiljaa. "Mutta miksi? Miksi uudet tytöt ovat täällä niin kauheita?"

-Kilpailu kiristyy. Olen toiminut täällä jo kolmen vuoden ajan, Jelena neljän. Uusia tyttöjä on tullut ja mennyt, minä ja Jelena olemme olleet yleensa syypäitä heidäön lähtöihinsä... tai katoamisiinsa. " Mirella sanoi. -" En ole todellakaan ylpeä asioista mitä olen tehnyt, niin..."
-...vain tapahtuu, täydensin hänen lauseensa.

Hymyilimme toisillemme. Mirella olikin ihan mukava.



Yöin hiljaisuudessa kahden hahmon kumeat äänet kaikuvat jääkylmällä kivikadulla.
-Anteeksi herra! Anteeksi! Minun olisi jo pitänyt tehdä se! Anteeksi, älä satuta...!

-Jelena, sinulla oli tilaisuutesi. Sinuna olisin käyttänyt sen hyväkseni, toinen hahmoista sanoi käskevästi katsahtaen rivolliin päin. -"Nyt kun palaat, odotan sinun tekevän työsi. "
-Kyllä herra. Tällä kertaa et tule pettymään. Unikaappari saakoon sielunsa."


Mirella hiljainen hengitys väreili pilkkopimeässä huoneessa.

Kynttilän liekki lapatti hiljaa, katselin sitä enkä saanut unta. Minua vaivasi Will. Kaipasin Williä. Siitä oli jo kuukausi, kun hän hylkäsi minut. Tuo raastavan kuukauden ole yrittänyt saada häntä mielestäni turhaa.
Yhtäkkiä ovi temmattiin auki. Teeskentelin nukkuvaa, oletin Jelenan tulevan.

-Tapa, sähähti ääni takaani. Kiljaisin pelosta ja Mirellakin säpsähti hereille. Edessämme varjoissa lymyili tumma hahmo. Niin tumma, että tunnistaminen oli vaikeaa.
-Tapa, sanoi hahmo uudelleen, ja tällä kertaa kovempaa ja käskevämmin.

Värisin pelosta jäykkänä, kuten myös Mirella.
-Tapa.... LEMON! Hahmo sanoi ja hyökkäsi päälleni. Kiljuin potkin ja rimpuilin irti. Mirella seisoi kauhusta kankeana.
-Auta! Auta minua! Kiljuin ja tunsin veren virtaavan.

-E-een voi! Mirella kirkui ja kyyneleet virtasivat hänen poskiaan pitkin.

-Auta minua! Auta! Kiljuin entistä kovemmin. Mirella pudisteli päätän ja nyyhkytti:

-En voi. Hän on Jelena.


-Niin olen! Kirkui Jelena ja päästi irti minusta. Hän käkätti julmasti tuijottaen minua.
-Typerä Lemon. Anna sielusi Unikaapparille, kuten veljesikin teki, Jelena jatkoi.
-En! En anna sinulle mitään! Köhäisin ja kakoin verta. Mulkaisin Jelenaa.
-En sinulle! En anna sinun viedä sieluani! Sanoin ja nousin pystyyn.

-Typerys. Et voi millään pärjätä minulle. Täällä olen ehkä pelkkä Jelena Murdvar, mutta todellisuudessa olen Gargaradian reinkarnaatio.
-Gargaradian?
-Suuren ja mahtavan paholaisen oikea käsi! Kauan sitten teurastin öisin pimeän tultua tuhansia ihmisiä nälkääni. Nauttisin ihmislihaa vieläkin, mikäli äitisi Elva ei olisi langettanut kirousta ylleni. Kirousta, minkä mukaan en palaisi 500 000 vuoteen. Mutta onnekseni Unikaappari vapautti minut. Se typerys, olen häntä paljon mahtavempi! Mahtavempi! Jelena rääkyi kummallisen hehkun ympäröidessä hänet.
-Mutta minä voin estää sinua! Minä..

-Kuinka ajattelin tehdä sen? Unikaappari epäili Elvan voimien siirtyneen sinuun, epäilen sitä itse, olethan tuollainen rimpula, joka ei täyttäisi vatsaani edes neljänneksellä, Jelena tuhahti ja mutisi loitsuja. Mirella valahti maahan. -"Satutan sitten Mirellaam näet kuinka tuska raastaa häntä..."
-Kuinka saatat! Olettehan ystäviä... ystäviä, vuosien takaa!!

-Hän ei merkitse minulle mitään. On vain pelkkä kulissi. Mutta nyt alan kyllästyä leikkimiseen, luovuttaisitko sielusi minulle sattuisi vähemmän....
-En ikinä! Kiljuin ja kyyneleet valuivat pitkin poskiani. -"Kaltaisellesi en anna mitään!"

-Hyvän on, itse tätä kerjä... Jelenan lause jäi kesken, sillä hän tunsi valtavan kivun selässään.

Valtavan kivun, joka lävisti hänet. Mirella oli työntänyt terävän kalikan niin kovaa kuin suinkin Jelenan lävitse. Jelena haukkoi henkeä veren vuotaessa.

-Me.....tapaamme...Elvan tytär...vielä..

Jelena ei enää hengittänyt. Tuojotin tuota kamalaa kylmennyttä ruumista, kunnes jokin rikkoi hiljaisuuden:

-Kukaan ei loukkaa minun ystäviäni, Mirella sanoi ja hymyili haavoistaan huolimatta.

Halasimme ja kerrankin minusta tuntui saaneeni ystävän.
Yhtäkkiä Jelenan ruumis leimahti tuleen.

Punaiset lieskat nuolivat jalkojani ja juoksimme ulos talosta.

Katselimme ulkona, kuinka tuo kaunis rakennus paloi mustaksi ja hiiltyi.

-Miä me teemme...mitä me teemme nyt? Henkäisin hiljaa. En uskaltanut katsoa Mirellaan: Hän oli varmasti surusta turta.
-Juhlitaan! Mirella kiljahti iloisesti. -"Kerrankin ole vapaa!"
-Mutta emmehän voi jäädä tänne. Ihmiset varmisti syyttävät meitä tulipalosta. Mahdammehan olla tuon rakennuksen ainoat eloonjääneet....
-Estrella! Naapurikaupunki! Sinne siis! Mirella sanoi ja lähti niin, että kengän korot kopisivat kivisellä kadulla.
-Estrella.... Missä olen kuulut tuon sanan.... Kumpa vain muistaisin....

Osan 2. loppu.

Ensi jaksoisessa selviääpi:
-Mikä on Lemonin tehtävä
Ja uusia hahmoja hyppää mukaan seikkailuun!