Hihii! Susiprinsessan ihka uusi tarina, Tangram, alkaa! Kuvat ovat todella hyvä laatuisia verrattuna aiempiin ja toivoisin juuri sinun kommentoivan tätä! Ilman kommentointiasi innostukseni lopahtaa! Lopahtaa kuin... kuin... No aivan sama... Muta lopahtaa kuitenkin :( No, kommentoi vieraskirjaan taikka sivun lopussa majailevaan poksiseen :> Vastailen myös mahdollisiin kysymyksiin ja toiveisiin :)
-Susiprinsessa 28.9.2008

Ihmiset kävelevät kadulla niin onnellisina, vaikka elämme vaikeaa aikaa. Kuinka se on mahdollista? Lapset tappelevat tuttuun tapaan kadulla.

Siellä on myös Gragan. Haluaisin huutaa hänet pois sieltä, mutta hän on käskenyt minun olla komentelematta häntä.

Jos tottelisin häntä, pettäisin äidin lupauksen. Olin luvannut äidille vuosi sitten pitäväni huolta Graganista ja asunnostamme. Olin näemmä pettänyt molemmat lupaukseni.

Katsahdin vanhaa kirjoituspyötääni: Onhan minulla vielä loistava älyni ja näppärät sormeni, joilla kykenen rustaamaan tunteitani paperille.

Olen piskuisen kyläni ainoa kirjoitustaitoinen. Siinä on hyvät että haittapuolensa: Ihmiset kääntyvät puoleeni lukuongelmissaan, olen ainoa heitä auttava. Kuitenkin nykyään yhä harvat haluavat saada kirjoitusten alkuperän sekä tarkoituksen selville.

Elämme vaikeaa aikaa. Unienkaappaja liikkuu näillä main, metsästäen viattomien lasten sieluja. Pelkään Graganin puolesta.

Joku kopautti oveen. Säpsähdin, sillä olin lumoutuneena omiin mietteisiini.

-Neiti White, avatkaa ovi! Minulla on kirje toimitettavana teille! Huhuili ääni oven takaa. Tulija käänsi ovenkahvaa: Se aukeni hiljaa naristen.

-Mmm... olisitteko niin ystävällinen ja lukisitte sen ääneen? Kysyin. -"Vai osaatteko lukea?"

-Kuten tulette huomaamaan, en ole yhtä sivistymätön kuin eräät toiset tässä kaupungissa, mies naurahti: -"Ja nimenne olikaan...?"

-Olen Lemon, sanoin ja hopeiset hiukseni hulmusivat kun käännähdin nopeasti. Olen aina inhonnut niitä.

-Niin, neiti Lemon, oletettavasti haluatte minun lukevan kirjeenne.

-Kyllä, kuiskasin kun tarkkailin Graganin puuhia ikkunasta:-"Tehkää niin."

-"Parahin neiti Lemon White, minun on suruksenne ilmoitettava vuokrasopimuksenne päättyy huomenna auringonlaskun aikaan maksamattomien velkojenne takia. Täten joudun velkojenne maksuksi takavarikoimaan myös huonekkalunne ja..."

-Riittää! Kiljaisin kimeästi ja mies säikähti. Hän oli mitä ilmeisimmin uppoutunut totaalisesti kirjeeseeni. Sen vuoksi, hänen itsensä parhaaksi, pyysin häntä poistumaan huoneestani.

Minun oli erityisen vaikeaa selittää tilannetta Graganille. Hän oli olettanut minun hoitavan osuuteni huoneistomme maksusta, ja kun olen laiminlyönyt tehtäväni, hän ärähti minulle: "Mitä meille oikein käy, kun joudumme lähtemään kotoamme?"

-En tiedä, vastasin surullisesti ja toivotin hyvää yötä, vaikka hyvä yöstä ei tulisi todellakaan tulemaan.

Ystäväni pyysivät minua mukaansa huvitustentaloon viettämään iltaa. Mutta mikään, mikä siellä tapahtui ei merkinnyt minulle mitään. Ei mitään. Olisimpa jäänyt vahtimaan Gragania.

Hiipailin hiljaa sisälle taloon ja avasin makuuhuoneen oven. Gragan makasi lattialla.

-Gragan...Gragan herää! Kiljahdin pelosta ja yritin ravistella häntä hereille.. Unikaappari oli ehtinyt tehdä työnsä yön aikana.

Toivottomana pakkasin vähäiset tavarani ja lähdin talosta. Tuo talo merkitsi minulle enää mittaamatonta surua ja tuskaa, enkä kestänyt enää nähdä sitä.

Kuljin toivottamana kadulla. Minun tulisi löytää työ sekä yöpymispaikka.

Muuan ystävällinen tavernan omistaja pestasi minut lattianlakaisijaksi ravintolaansa.

Työ oli ihan tyydyttävää, lukuunottamatta muutamia ikäviä asiakkaita, jotka heti tilaisuuden tullen iskivät tassunsa minuun.

Eräänä iltana muuan mies tuli tavernaan. Hän oli pitkä, komea sekä charmikas, useat naiset kuolasivat hänen peräänsä. Niin minäkin olisin tehnyt, jos olisin ollut kaunis. Mies kuitenkin tuli juttelemaan minulle.

Hän kysyi, missä olen hyvä. Sanoin, että olen hyvä vain siivoamaan. Mies ei uskonut tuota, naurahti ystävällisesti sanoen vain, että pötyä, kyllä sinä jotain muutakin osaat.

Mies pyysi minua laulamaan.

-L-laulamaan? Enhän minä osaa laulaa!

-Jokainen osaa laulaa. Muista, laulu kumpuaa sydämmestäsi. Laula siis, mitä tunnet. Katsahdin miestä epäluuloisesti, mutta yritin silti.

Luulin hänen nauravan minulle.

-Osaathan sinä laulaa! Hän sanoi ja pörrötti päätäni. Hymyilin hänelle ystävällisesti. Minä pidin tuosta miehestä.

Mies kertoi nimensä olevan Will. Ammatikseen nimesi hän taikurin, naurahdin sille, mutta hän sanoi sen olevan vakava asia.

Toimin avustajana Willin esityksissä. En ollut koskaan nähnyt ketään taikuria, saatikaan taikuria, joka taikoi oikeasti. Temput olivat erilaisia, eivät mitään helppoja kani hatusta temppuja, vaan raakoja ja yliluonnollisia. Pelkäsin Williä, mutta esitysten jälkeen hän oli eri ihminen.

Rakastavainen ja herkkä.

Yhtenä iltana kaikki meni pieleen. Hänen piti muuttaa minut enkeliksi taikomalla siivet. Temppu onnistui aluksi hyvin, mutta kauhuksemme huomasimme, etteivät siivet lähteneet pois.

Eivät taikomalla eivätkä mitenkään.

-Älä sure, saamme varmasti ne pois, hän sanoi lohduttavasti.

Huulemme koskettivat toisiaan, luulin hetken kaiken olevan hyvin ja onnellista siivistä huolimatta.

Aamulla kun heräsin, oli Will poissa. Pöydällä oli lappu, jossa luki: "Olen pahoillani, mutten osaa. Will."

Minut hylättiin taas. Nyyhkin päiviä huoneessani avaamatta ovea kellekkään. Rakastin Williä ja hän oli vain kadonnut. Enkö merkinnyt hänelle muuta kuin rahaa?

Minun täytyy lähteä taas, ajattelin. Jätin tavarani huoneeseeni kuin ne olisivat viiltäneet sydämmeni aunki. Will merkittsi minulle toivoa ja rakkautta. Hänen olessa pois minulla ei ollut mitään.

Lähdin juoksemaan. Juoksin kaupungista kauas pois. Juoksin tunteja. Kenkäni hiersivät jalkani verille ja lopetin juoksemisen.

Olin saapunut lammen rannalle.

Istahdin ja katselin lampea.

Se peilikirkas pinta rauhoitti minua, sillä kasvoni olivat surusta vääristyneet ja poskeni kuluneet itkemisestä.


Nukahdin sirkkojen hyräilevään siritykseen.
-Herätys, kuiskasi ääni. Se kuulosti lempeältä, ripaukselta kovuutta.

Säpsähdin hereille ja vilkuilin ympärilleni. Edessäni seisoi hahmo.

Tuijotimme hetken toisiamme.

-Kuka..mitä ihmettä, hengähdin hiljaa tuijottaessani hahmoa.

-Minä, olen sodanjumalatar Sethina. Tulin antamaan sinulle tehtävän, Sethina sanoi ja taivas jylisi hänen sanojensa tahdissa ja sade ropisi kohisten.


-T-tehtävän? Taidan olla väärä henkilö, mutisin. "En ole älykäs...enkä kaunis."

Sethina huokaisi syvään ja katsahti minuun sanoen: "Tangram".

Osan 1 loppu.